Taide, totuus ja politiikka

Nyt niitä alkaa mennä...

2006-12-03T00:42:00.000-08:00

totesi viidettä kymmenettään käyvä ystäväni kuullessaan perä perää keikkatauoille jääneistä. Eikä sieltä enää palata, mutta tuotanto ja teokset sentään jäävät, ja ne muistetaan, ainakin seuraavaan aamuun. Ja jos henki on vahva niin vähäkin työ riittää maailman luomiseen. Ja kroppa kuuluu ainoastaan sumopainijoille. Nostalgisoidessaan netissä oli sitten löytänyt tämän, Juicen tulevan runokokoelman Kosket nimirunon, tässä sen alku ja loppu täältä:

kosket
pato murtuu
ja tulva vyöryy alajuoksulle
laiturit ajelehtivat vapaudesta nauttien
ei enää betoniin sidottua tulevaisuutta
ei enää typerää alistumista joutaviin tehtäviin
ei enää meihin suunnattua mielivaltaa
sinä sen tiedät
ja siksi
kosket

PS. You Tubella pyörii Juice-taltiointi vuodelta 1983. Ja sen näkee vaikka tästä.

Neilin tähteillä

2006-11-20T11:58:00.000-08:00

Vanha kunnon reaktionääri Neil Young lienee turneensa tällä erää tehnyt, mutta hyvää kannattaa kuunnella edelleen vaikkapa herran myspacesta. Sieltä kolisee Living with War.

Se tavallinen tarina

2006-11-05T04:55:00.000-08:00

Muistan päivän, kun ensimmäisen kerran tajusin olevani naimisissa väärän ihmisen kanssa kertoi eräs ystäväni. Mä älysin, että me puhuttu oikein mistään mitään, vaimo oli pääasiassa hiljaa omissa maailmoissaan. Sanoin siitä ja se vastasi että sinä teet aina töitä. Sitten en viitsinyt sanoa enää mitään. Jaksatko kuunnella? Joo. Mä tein töitä, mutta koskaan ei tarvinnut sanoa että emmä nyt ehdi kun on töitä, kun koskaan ei kysytty mihinkään tai ehdotettu mitään. Niinkun että mennääs elokuviin tai teatteriin tai johonkin. Taik tuuks auttaan. Tein sitten töitä. Ja teen. Mutta sekin on väärin. Vittu ku ottasin ja maksasin asuntovelat etuajassa ja sitten menolippu jonnekin pois.

Hesarin hupsut tädit

2006-11-04T03:54:00.000-08:00

Herra entinen valtakunnan vaikuttaja, nykyisin lähinnä korvankaivaja Kimmo, kyrpiintynyt ja kyynistynyt vanhempi hyvä veli ja ystävä, lähetti tänään tulistuneen, vaikkakin selvästi kännissä kirjoitetun meilin, jonka laitan tähän ihan kiusallani, ilostuupa maanantaina palaillessaan rikospaikalle, ja availlessaan helvetinkonettaan, jossa kaiken maailman plokeista lähetetyt rss-fiidit antavat herralle aamun spiidit:

"Helsingin Sanomien kaupunkitoimituksen hupsut tädit toimittaja Päivi Punkka-Hänninen ja uutispäällikkö Riikka Venäläinen tekivät verojutuillaan (3.11., s. A 10) vuoden journalistiset pohjat. Toivottavasti heidät palkitaan sillä arvokkaalla journalistipalkinnolla, jonka kriteerinä on "kovien" talousuutisten sisältämä "human intrest"; näiden tätsien jutuissa ainakin se on komeasti kohdillaan. Porvarillinen ideologia kaiuttaa niissä ilosanomaansa, vaikka luultavasti heidän tietämättään, ja juttujen sanoma ja tyyli olisivat suoraan Kokoomuksen ensikeväisen vaalivoiton ja Suomen vihon viimeisen oikeistolaisen käänteen kaunis ja konkreettinen kuvaus, ellei ruiskukkapuolueella olisi Jyrki Kataisenlaista tyrmistystä puheenjohtajanaan ja povellaan ex-puoluesihteerinsä kaltaista suomalaisen miehen kokovartalokuvaa, tätä herra tamperelaisherra Harri Jaskaria. Jos Kokoomus todella haluaisi nielaista Suomen syvään mustanpuhuvaan nieluunsa, niin puheenjohtajaksi on uhrattava kaunis Sari Sarkomaa. Samalla Suomeen saadaan naistenpuolue, jota minäkin äänestän, ihan vain Sarin, mutten herran tähden.

Luulen, että monet nykynuoret (hei onks muita?) todella uskovat tämän toimittajatätsäparivaljakon tapaan siihen, että superikkaiden palkat ja omaisuus ja optiot on ansaittu kovalla työllä. No, osalla tietenkin ovat. Ja he pitäkööt rahansa, ja tulkoot autuaiksi Mammonassa. Mutta huolestuttavaa on yleisen ilmapiirin ja yhteiskuntamoraalin muutos, siis se, miten yhteisistä asioista ajatellaan. Silloin mun ekspansiivisessa keski-iässä yhteistä venettä ei kiikutettu, mutta nyt se sallitaan ja siitä palkitaan medianäkyvyydellä ja palstatilalla Ja oikeiston kuoro, tämä lahtar'lauma sankka ja ennen kaikkea sinne pyrkivät, huutaa että vihdoinkin! Verotus on hyvä esimerkki: muutaman sadan todella äveriään verokertymistä kerrotaan maan ainoassa valtakunnallisessa printtimediassa sankaritarinoita, kuinka heidän tuloveroillaan pidetään lastenseimet täynnä, mummot vaipoissa ja flunssapiikit terveyskeskuksissa, tai pannaan katulamput palamaan sinne, missä ennen oli pelottavan pimeää; vähennetään pelon maantiedettä, muttei huomata, että samalla rakennetaan uutta käsitystä sosiaalisesta todellisuudesta, uutta ontologiaa, jossa on paitsi hyväksyttyä myös reilua olla rikas, rikkaampi, rikkain. Näin unohtuu, että tämän maan verotaakan kantaa ja verotuloilla tehtävistä julkisen talouden investoinneista – maanteiden kunnostuksesta koulutoimeen jne. – huolehtii 98,7 prosenttia suomalaisista. Supertuloisten panos tästä kaikesta, jota kutsuttiin isänmaaksi, on verotuloilla mitattuna 1,3 prosenttia.

Reko Lundán 1969-2006

2006-10-28T00:13:00.000-07:00

Kirjailija ja ohjaaja Reko Lundán kuoli eilen, 27. lokakuuta 2006. "Teatterin eettiset lähtökohdat ja yhteiskunnallisuus olivat Lundánin työn perusta. Nähkää, miten Suomenselkä jakaa ihmiset optiorikkaisiin ja köyhyyskuoppaan pudonneisiin!" (Kirsikka Moring, HS, 28.10.)
Rekon viimeinen näytelmä Kutsumattomia vieraita menee vielä Suomen Kansallisteatterissa. Sitä hän kirjoitti keväällä 2005. Miestä luomistyössä voi lukea verkossa ilmestyvästä Nordic Literature -lehdestä. Siihen on käännetty Rekon kirjoittama teksti otsikolla Journal. Kirjailija on valinnut otteita viimeiseksi jääneen näytelmätekstinsä kirjoittamisesta kevättalvelta 2005. Maaliskuun alussa hän kirjoittaa: "Mutta nyt keskityn Kuningas Learin ohjaukseen. Oman näytelmän jatkaminen jää huhtikuuhun. Olen luvannut ensimmäisen version teatterinjohtajalle toukokuun loppuun."
Reko sanoi haastattelussaan: "Jäljelle jää ajatusenergia, joka ei katoa koskaan". Nyt hän on kuollut, mutta minä elän, vai elänkö minä?

Reko Lundánin ajatuksia voi katsella ja kuunnella tosta, Yleisradion Elävästä arkistosta.

2006-10-27T05:03:00.000-07:00

Tampereen yliopiston kansleri Jorma Sipilä kirjoitti tämän viikon Helsingin Sanomissa Suomen yliopistolaitoksen tilasta seuraavaa:

"Kuva Helsingin yliopistosta on samalla kuva suomalaisesta yliopistopolitiikasta. Suomi on halunnut siirtyä ripeästi tietoyhteiskuntaan ja kouluttaa maistereita suhteellisesti eniten maailmassa, mutta entisillä rahoilla. Yliopistot kävisivät valtion tuottavuusohjelman malliesimerkiksi, mutta ikävä kyllä ne kasvattivat tuottavuuden kattoon jo ennen kuin valtioneuvosto päätti ohjelmastaan. Opetuksen on toivottu kansainvälistyvän itsestään ilman erityisiä panostuksia. Voimme OECD:n asiantuntijoiden tavoin ihmetellä, miksi vanhempien kuuluu maksaa lastensa varhaiskasvatuksesta, mutta yliopistot ovat ulkomaalaisillekin ilmaisia. Suuria suunnitelmia kansainvälistymisestä ei ole, sillä valtio perustelee yliopistojen tulevia henkilöstövähennyksiä kotimaisten nuorisoikäluokkien supistumisella. Vaikka yliopistopolitiikka on tuonut juuri niitä tuloksia, mitä sen tekijät ovat tavoitelleetkin, nostavat The Times Higher Education Supplementin tulokset hankalia kysymyksiä. Jaksavatko suomalaiset yliopistotyöntekijät ylläpitää tieteen korkeaa tasoa näännyttävistä tutkintomääristä huolimatta? Suostuvatko järkevät ihmiset yhä lähtemään yliopistotyöhön Suomessa? Aikooko Suomi rakentaa oman tietoyhteiskuntansa erossa muusta maailmasta?
Mitä tapahtuu, kun valtion tuottavuusohjelma lähivuosina todella iskee yliopistoihin?"

Sipilä kirjoittaa pelkkää asiaa, vaikka pieni ihminen voisi ihmetellä montaa muutakin asiaa, muttei nyt jaksa. Joten soromnoo.

Kiva kuunnella

2006-10-26T11:25:00.000-07:00

Kuuntelemisen sanotaan olevan kultaa, kuunteleminen - rakkauden ja välittämisen tärkein muoto. Mutta jotain rajaa sentään. Kun ihminen joutuu kuuntelemaan vuodatusta nyky-yliopistosta, ihmistä alkaa väsyttää. "Opiskelijat ovat seminaareissa aivan pihalla. Kuka miettii talvirenkaiden vaihtoa, kuka tuittupäistä avokumppania, mutta kukaan ei ole kiinnostunut opiskelijatoverin hengentuotteesta. Kaikki vaan on ja möllöttää. Ole siinä kriittinen pedagogi. Syki luovuutta. Paskat. Jos ei kiinnosta, niin palataan asiaan sitten kun kiinnostaa." - Jaa, jaa, jaa, jäkä jäkä bom bom.
"Ja kollegat ihan yhtä pihalla kaikesta. Kuka huoneessaan ovi kiinni murjottaen, kuka maailmalal vastuitaan paossa. Kuka opetukseens aläkähtyen..." Ja niin edes ja päin. Juu ket mai mesits, ha - tookin tu mii?!
Mut sit tulee tämä konsultti paikalle ja sanoo, että mikäs hätä täällä nyt on, kun kaikki valittaa vaikka Valtio tietääkseni edelleen maksaa kohtuullista korvausta menetetystä vapaa-ajasta. On valmiit yliopistoksi kutsutut raamit ja rakennukset vaikka ei omat, mutta sen kun ryhdytte organisoimaan anarkiaanne luovasti, otatte pois kuleksimasta sen mikä teille kuuluu, palaatte perusasioihin, ryhdytte opettamaan tutkimuksenne pohjalta jos te nyt enää mitään tutkitte. Vöök in prokres pohjalta nääs. Ja opiskelijatkin tykkää.

Illalla menee pitkään

2006-10-11T05:41:00.000-07:00

Juttelin aamulla työpaikan kahvilan kassan kanssa. Hän kertoi työajoistaan ja pojastaan, jolle läksyt ei maita ja kuinka sitten illalla menee pitkään kun tehdään läksyjä eikä päästä nukkumaan ja istuin siinä syömättä ja mietin tyttöä kaunista kuin voikukka, valoa joka johdattais mut pimeään. Pariisin esikaupungissa oli satanut lunta. Se oli ajettu paksuille paakuille tienposkeen niin kuin Venäjällä demokratian isä Putin.

Intellektuellien oopiumi

2006-10-09T10:24:00.000-07:00

Emeritusprofessori James Petras kuvailee itseään vallankumoukselliseksi ja anti-imperialistiseksi aktivistiksi. Silti hänellä on paljon sanottavaa Latinalaisen Amerikan uusista demokratioista lukuisissa netissä olevissa teksteissään. Petras on melko skeptinen uusien johtajien suhteen epäillen mm. Evo Moralesia. Ennen Bolivian presidentinvaaleja kirjoittamassaan tekstissä hän pelkäsi, että vasemmistointellektuellit putoavat Moralesin kaltaisten 'populistijohtajien' kaivamaan kuoppaan:

"Valitettavasti vasemmisto reagoi symboleihin, myyttiseen historiaan, poliittiseen retoriikkaan ja eleisiin muttei ohjelmalliseen sisältöön, historialliseen kokemukseen ja konkreettiseen sosioekonomiaan. Marxia mukaillen: populistinen retoriikka on intellektuellien oopiumia."
"Unfortunately, the Left will continue to respond to symbols, mythical histories, political rhetoric and gestures and not to programmatic substance, historical experiences and concrete socio-economic policies. To paraphrase Marx: Populist rhetoric is the opium of the intellectuals."

Morales kuitenkin meni Vapun 2006 aikoihin lupaamaan energiavarojen kansallistamista. Oliko lupaus populismia vai todellinen? "On tullut pitkään odotettu, historiallinen hetki jolloin Bolivia ottaa uudelleen absoluuttiseen hallintaansa luonnonvaransa." Kuinka on käynyt? Liittyikö lupaus sisäpolitiikkaan, Moralesin tavoitteeseen lisätä valtaansa keskeisissä sisäpoliittisissa kysymyksissä. Ainakaan Moralesin poliittinen neuvonantaja ei nimitä Moralesin politiikkaa sosialismiksi, vaan "Andien amatsonasin kapitalismiksi".

Vanheneminen on ikävää puuhaa

2006-10-06T04:14:00.000-07:00

Ei ole kivaa tälläkään kaverilla, jonka piti perua jo aikaa sitten sovittu juttu:
"Elämä on tällä hetkellä aika hajalla ja aikataulut niin sanotusti
kusee. Kukaan ei muistanut kertoa, että tämä ihana keski-ikä
tarkoittaa myös läheisten sairastumista ja kuolemaa.
Paskamainen tilanne kaiken kaikkiaan, siis tämä mun työtilanne. Olen
tosi pahoillani.
Mutta näille asioille ei kerta kaikkiaan voi mitään. Mulla ei ole
sisaruksia, joten mun täytyy hoitaa tätä tilannetta ihan yksin.
Vietettyäni viimeiset ajat melko tiuhaan sairaalamiljöissä voin sanoa,
että vanheneminen näyttää aika ikävältä puuhalta - en suosittele.
Kävin eilen hetken kävelemässä Hämeenkatua ja kuinka ihmeellisen
kauniilta nuoret ihmiset kadulla näyttivät." -- Voimaa!

Jumalanpilkkaa

2006-10-04T00:40:00.000-07:00

Hannu Salama täyttää tänään 4.10. 70-vuotta. Nuoremmat lukijat eivät ehkä muista, että 1960-luvulla Salamaa syytettiin jumalanpilkasta. Pilkkasyyte nostettiin hänen romaaninsa Juhannustanssit kuudennen luvun (s. 139-142) kohdasta jossa juopunut muurari Hiltunen laskettelee omiaan Jeesuksesta:

"Hiltunen laittoi kätensä rinnalle ristiin, nosti päänsä kenoon ja puhui rintaäänellä kuin olisi messunnut:
- Ja kiitoksen kukko lauloi korkealla äänellä: ettet vainen valehteliski. Sillä kirjoitettu on: joka tekee sen yhdellekin näistä pienimmistä, niin parempi olisi että sille ripustettaisiin tahkonkivi mulkunvarteen niin kun viulunkielen talla, mutta joka tekee saman tempun neitsyelle pääsiäisyönä, sen on oleva taivasten valtakunta. (...)
- Ja Jeesus lähti Kapernaumista kolmen lapsen äidin kanssa ja pysäytti mossensa vähän ennen Jerikon tiehaaraa ja poikkesi ämmän kanssa tiepuoleen ja sitä paikkaa on siitä alkaen kutsuttu Raapatraapatiksi, se on: kaks aasinhäntää ristissä. Ja Jeesus sanoi jenkilleen: oi te epäuskoiset, jos minä en tulisi Jerusalemiin tiineen aasintamman kanssa niin te sanoisitte ettei Jeesus ole Jumalan poika. (...)
- Ja totisesti minä sanon teille, kun tulee päivä niin te huudatte täällä on Herra ja tuolla on Herra ja jokapuolla Herra ja hiialahiiala mutta te ette enää muista että Jeesus seurustelee vakituiseen tiineen aasintamman kanssa koska Jeesus ei ole mikään tuhkamuna. (...)
- Ja kun Pietari oli laittanut toistakymmentä kuivaa jaloviinaa tuulensuojaan, hän maksoi laskun ja käski portsarin soittaa taksin. Ja tapahtui että kun Pietari pääsi huoran kanssa kämpille, hän ei tuntenut mestaria joka oli loikannut Tuulensuusta siivelle. Ja katso, he tekivät junan. Ja kun aamu valkeni, Jeesus katsoi Pietariin ja sanoi: katso ihmistä. Ja Jeesus meni kolmesti kuselle mutta Pietari itki niin katkerasti että hätä meni ohi. (...)
Hiltunen pyöritti päätään, ponkaisi penkistä ja putosi takaisin ja jollotti nuotin kanssa kuin ortodoksinen pappi.
- Ja pyrämiitin esirippu halkesi keskeltää, ja riekaleet heilu kolme päivää tuulessaa, ja kaikki kukot kieku niin perkeleesti saunankiukaalla ja haudat levisivät kuin Jokisen eväät, ja Jeesus huusi suurella äänellä: Ollaanko Pispalassa kun on verinen perse ikkunassa, aameen."

Marraskuussa 1964 pitämässään kansanopistolaitoksen 75-vuotisjuhlapuheessa arkkipiispa Martti Simojoki tuomitsi Salaman ja kirjan korostaen, että pyhiä asioita pilkkaamalla loukataan ihmiseksi kasvamisen perusasioita. Aikuiskasvatuksen professori Urpo Harva säesti Uudessa Suomessa: "On vaikea kuvitella semmoista yhteiskuntaa, jossa julkaistaisiin kaikki, mikä vain on totta".

Arkkipiispa teki työtään, ehkä myös kansansivistysopin professori. Tai sitten - kuka tietää - Salama osui suoraan heidän arkoihin, salattuihin paikkoihinsa, sillä mitään tavatonta tai tavallisuudesta poikkeavaa Hiltusen puheista on vaikea lukea, ainakaan tamperelaisessa työläiskodissa kasvaneen klopin. Purkaukset ovat kaunokirjalliseen muotoon puettuja juopuneen melko tavallisia vouhotuksia. - Mutta kaikkein perkeleimmin minä ihmettelen sitä yhdeksäntoista kokoomuslaisen kansanedustajan lammaslaumaa, joka meni nostamaan asiasta mekkalan tekemällä vuoden lopulla eduskuntakyselyn ja pani koko siitä seuraavan monivuotisen rallin pystyyn.

Vuoden 1965 tammikuussa oikeusministeriö kehotti nostamaan syyteen jumalanpilkasta rikoslain 10. luvun 1 momentin nojalla. Puolitoista vuotta myöhemmin, syyskuussa 1966, hovioikeus tuomitsi kirjailijan kolmen kuukauden ehdolliseen vankeuteen ja kustantajan vahingonkorvauksiin sekä edellä lainattujen kohtien sensurointiin. Parin vuoden päästä presidentti Kekkonen armahti Salaman ja kumosi korvausvaatimukset. Sensuroidut kohdat palautettiin kirjan vuonna 1990 julkaistussa laitoksessa.

Aamulehden tämän päiväisessä synttärihaastattelussa Salama sanoo, ettei sen aikaisia tapahtumia voi verrata nykyisiin, esimerkiksi Tanskassa julkaistuihin islamia rienaaviin pilakuviin. Vaikka molemmissa on kysymys Jumalan väitetystä pilkkaamisesta, nykyinen tilanne on aivan toisella tavalla tulenarka kuin 40 vuotta sitten; 1960-luvun tapahtumat ovat globaaleiksi äityneiden ja äityvien selkkausten rinnalla lähinnä piirikunnallisia kisailuja.

Mutta! Eihän tämän enää pitäisi olla kiinnostavaa kuin ehkää jonkinlaisena historiallisena kuriositeettina. Mitä Hannulle tapahtui vuoden 1975 ETYK-kokouksen jälkeen? Itse hän kuvaa tuon televisioidun kokouksen olleen itselleen jopa tajunnan räjäyttävä "paradigmamurros". Sen jälkeen oli turha yrittää kuvata maailmaa perinteisen realistisesti, jos oli ollut aiemminkaan. Mutta kuinka sitten? Finlandia-sarja osoitti uuden suunnan. Mitä muuta tapahtui? Missä on se nuori kirjallisuustieteen tai sosiologian tms. ylioppilas, joka ottaisi tehtäväkseen kysellä Salamalta hänen 30 viimeistä vuodestaan? Vai pitääkö kysellä itse? Viimeiset 30 vuotta, siinä työnimi keskustelukirjalle.

Luisutaanko Suomessa kohti uusautoritarianismia?

2006-10-01T01:02:00.000-07:00

Vaikka P. Lipponen ei ehkä myynytkään Suomea Bushille taannoisella kauppamatkallaan Yhdysvaltoihin, Suomessa ollaan kuin varkain luisumassa muun Euroopan mukana terrorismin vastaisen sodan aloittamaan hätätilahallintoon, jota poliisi toimittaa - ilmeisesti poliitikkojen tietämättä.

Philip S. Golub esittelee Le Monde diplomatique lehden artikkelissaan The Will to Undemocratic Power, Yhdyvaltain ja Iso-Britannian tilannetta, jossa ulkoisella uhalla pelottelu on johtanut klassiselle liberalismille perustetun demokratian alasajoon ja omien kansalaisten repressioon. Mutta juttunsa lopuksi Golub muistuttaa oman maansa ja Euroopan tilanteesta, joka ei ole paljon Yhdysvaltoja ja Iso-Britanniaa kummempi:

"THE ideological landscape is no healthier in Europe, where racism translates into generalised suspicion against immigrant communities. In France, urban riots, rooted in longstanding social neglect and institutionalised exclusion, were hastily dismissed and denounced by many as ethno-religious assaults on national identity (15). The executive responded by unearthing colonial emergency law and declaring a state of siege. These measures are a sorry comment on the state of the culture and the culture of the state.

In the history of the liberal state, emergency rule was most often used in colonial contexts. During its centuries-long apprenticeship in colonial despotism, to use Hannah Arendt’s words (16), the West created concentration camps and reintroduced torture (abandoned under the influence of the Enlightenment). Slavery differentiates the US and European experiences: Europe exported its violence abroad, US despotism was applied within.

As recent apologists for colonialism and imperialism remind us, this past has never really disappeared. Anti-colonialist memories are still fresh in France: Article 4 of the law of 23 February 2005 adopted by the French parliament, recognising “France’s work” in its colonies, led to such protest that it had to be repealed by decree a year later.

In France and elsewhere, authoritarianism and the colonial spirit are once again closely united in those who advocate and practise emergency rule. The subtext of official discourse is that to protect ourselves from the barbarians we need an authoritarian state; to preserve our lives we need to give up our freedoms."

Mikä oli poliisien kohde Smash Asemin hävityksessä?

2006-09-29T23:27:00.000-07:00

Muutamassa aiemmassa entrissä olen makustellut ajatusta siitä, että Kiasman voiman näytön tarkoitus ei ollutkaan pelkkä anarkistiporukan mielenosoituksen ennaltaehkäisy, vaan niin sanottujen tavallisten ihmisten opettaminen pysymään aisoissa; ne olivat "uhkaus, näyttö siitä, että tämä yhteiskuntajärjestelmä puolustautuu" (Linkola).

Suomalainen poliisi on lukenut hyvin terrorismin vastaista sotaa käsittelevät läksynsä, ehkä liiankin hyvin. Joskus läksynsä lukeneita kutsuttiin pilkkanimellä pinko. "Vitun pinko!" Pingottaako poliisi?

Yhdysvalloissa jotkut kriittiset ajattelijat väittävät "terrorismin vastaisen sodan" olevan suunnattu omia vastaan, pelottelumielessä. Henry Giroux kirjoittaa: "The war against terrorism is part and parcel of the war against democracy at home" (kirjassa Take Back Higher Education, 2004, s. 57) Samassa yhteydessä hän viittaa Slavoj Zizekin artikkeliin Today, Iraq. Tomorrow... Democracy, jossa tämä esittää helvetin kaamean epäilyn:

"Direct American occupation of a large and key Arab country—how could this not generate a reaction of universal hatred? One can already imagine thousands of young people dreaming of becoming suicide bombers, and how that will force the U.S. government to impose a permanent high-alert emergency state. At this point, one cannot resist a slightly paranoid temptation: What if the people around Bush know this, what if this 'collateral damage' is the true aim of the entire operation? What if the true target of the 'war on terror' is American society itself—the disciplining of its emancipatory excesses?" (tummennus, JS)

Siinä se: lievän paranoidi epäily liian emansipaation suitsimisesta. Mutta ei kai tässä mitään uutta ole, poliisi on valtiollinen instrumentti, joka määritelmän mukaan harjoittaa rakenteellisesti legitimoitua väkivaltaa kansalaisiaan kohtaan, ja toimii - tai ainakin sen pitäisi toimia - poliittisessa valvonnassa. Supoa ei valvo kukaan. Entä muuta poliisia? Kaikkein olennaisinta on kysyä, kuka vartioi vartioita? Missä ovat poliitikot? Missä on Rajamäen rykmentti? Ja mitä se tekee meille? Kenen puolella se on, mitä parlamentaarisuus tarkoittaa jne.?

Minusta nämä ovat tärkeitä kysymyksiä ja onhan niihin päätoimittaja Matti Apusen tilaama vastauskin olemassa: 68 % meistä pitää poliisin toimintaa oikeutettuna. Mikä suomeksi sanottuna tarkoittaa, että "me" olemme jo jakautuneet niihin, jotka tarpeen tullessa - ehkä jo pian - ovat valmiit vaikka mihin - kavaltamaan lähimmäisen, lukitsemaan ovensa, tilaamaan "turvallisuuspalveluja", hankkimaan kättä pitempää tuulikaappiin - oman nahkansa säilyttämiseksi ja niihin, jotka ovat kusessa, kun se aika koittaa.

Muutos on mahdollinen, henkilökohtainenkin

2006-09-29T05:29:00.000-07:00

Aatteellinen muutos on mahdollinen, ainakin joskus, kuten näyttelijä Timo Välisaaren tapaus osoittaa. Vuonna 2000 Välisaari palveli upseerikokelaana Vekaranjärvellä, jossa minäkin nuorena kerran aivottomana vaelsin jättäen ne samaan paikkaan, jonne siviilivehkeetkin, kun astuttiin palvelukseen.
Välisaari pääsi kokelasaikanaan näyttelijäoppiin Tampereen yliopistoon ja haki ja sai lykkäystä palveluksesta. Ja kas, kun vuonna 2006 tuli aika käydä uudelleen armeijan harmaisiin jäljelle jääneeksi ajaksi, melkein vänrikki Välisaari valitsi siviilipalveluksen Lapinjärvellä. Miksi? - Kuudessa vuodessa ajatukseni ja vakaumukseni ovat muuttuneet. Sisimmässäni ajattelen murhaamisen olevan murhaamista, vaikka sitä perusteltaisiinkin hyvällä asialla. Mielestäni Suomella ei myöskään ole sitä suurhyökkäyksen uhkaa, johon puolustusvoimat nykyiselläänkin valmistautuu. No mutta mutta, onko tämmöinen ex-sotaherra edes isänmaallinen? - Erittäin isänmaallinen. Mielestäni isänmaallisuus tarkoittaa ihmisten tekoja maataan kohtaan ja maanmiehiään kohtaan. Tässä ajassa isänmaallisuutta ovat luonnonsuojelu, lähimmäisistään huolehtiminen ja yhteiskunnan ajankohtaisiin ongelmiin perehtyminen. (Haastatteluotteet Aamulehden sunnuntailiitteestä 24.9.)

Iso käsi Timolle!

Onko huomenna pouta?

2006-09-28T13:05:00.000-07:00

Kalastaja Pentti Linkola, vanha vastarintamies, on lähettänyt Sääksmäeltä kirjeen Helsingin Sanomiin ja osallistunut 28.9.2006 keskusteluun Asem-kokouksen alla järjestetystä mielinosoituksesta, jonka poliisi taltutti alkutekijöihinsä. Linkolan näkemykset ovat vuosien varrella vaihdelleet ja muuttuneet, mutta nyt hän näyttää asettuvan nuorten mielenosoittajien puolelle.
Kiinnostava ja tärkeä huomio on Linkolan näkemys poliisin runsaan voimankäytön perusteista: yhteiskuntajärjestelmän puolustautuminen sellaista ideologiaa vastaan, joka yrittää nujertaa nykyisen järjestelmän. Toinen Linkolan tärkeä näkökulma on se, että järjestelmä murtuu vasta, kun sen väkivaltakoneisto - poliisi ja puolustusvoimat - asettuu mielenosoittajien puolelle. Suomessa näin ei tapahdu koskaan, kaukana Venezuelassa niin tapahtui, muttei ilman vaaleilla valittua johtajaa... Demokraattinen kumous näytti mahdolliselta, mutta yhteiskunnalliset olosuhteet olivat tyystin toiset kuin Suomen "kypsässä demokratiassa".
Poliisin tunnistimet ovat joka tapauksessa asetettu herkälle, ja ilmassa on suuren urheilujuhlan tuntua, miltei kuin 1930-luvulla poliisin hajottaessa työväestön vappumarsseja mustapaitojen anteliaalla avustuksella. Silloinen työväenaate - kansainvälisine solidaarisuuksineen ja rauhanaatteineen - oli uhka jatkosodaksi kutsutulle viimeiselle Suur-Suomi -hankkeelle, ja siksi kirkasotsainen kansojen ystävyys oli tukahdutettava ellei muuten niin voimalla.
Tänään poliisi on yhtä tarkkasilmäinen kuin silloin: se näkee Smash Asemin taustalla olevan taloudellisen globalisaation vastaisen aatteen uhkaksi taloudelliselle kilpailulle ja työntekijöiden globaalille polkemiselle. Toki tähän kehitelmään sisältyy konspiraation vivahde, mutta kuitenkin on kysyttävä, kuka vartioisi vartioita, ja annettava Linkolan esittää oma pointtinsa:

"Asem-mielenosoitus oli hyökkäys talouskasvun uskontoa vastaan

Noin viikkoa ennen Asem-kokousta jouduin sattumalta Helsingissä vanhana veteraanina mukaan mielenosoitukseen, joka oli suunnattu yleensä yksityisautoilua ja erityisesti autoliikennettä kasvattavaa keskustatunnelia vastaan. Kuljettiin mutkitellen keskikaupungin halki, kulkuemielenosoitus oli minulle uusi kokemus.
Oli ilo nähdä nuorten ihmisten banderollien lisäksi heiluttavan liinojaan, puhaltavan pilleihinsä ja tekevän vauhdissa taitotemppujaan. Yksi tyttö puikkelehti kärppänä katuviereltä toiselle ja tuikkasi varmaan satoja esitteitä yleisön käsiin.
Ja oli myös ilo nähdä taitavia poliiseja, jotka suojelivat kulkuetta edestä ja takaa ja ehtivät joka kadunkulmaan pysäyttämään auto- ja raitiovaunuliikenteen. Ja kuitenkin meitä oli vain noin 70. Varmaankin heikko tiedotus, arkipäivä, työaika.
Olen pitkän elämän aikana kokenut poliisin toimia monta kertaa – sivullisena, asianomistajana ja rikollisena. Kaikissa tapauksissa poliisi on ollut asiallinen, huolehtivainen, joskus hauska. Oma suhteeni poliisiin on hyvin lämmin. Esimerkiksi voin ottaa laittoman mielenosoituksen Inarin erämaassa vuosia sitten. Sabotoimme eri tavoin metsäautotien rakentamista ja kytkeydyimme kettingein raivaustraktoriin.
Neuvottelujen jälkeen mieslukuisa poliisi saapui paikalle, mutta operaatio venyi tuntikausiksi ennen kuin satojen kilometrien päästä haettu aggregaatti ja "rälläkkä" kykenivät sahaamaan vahvimman kettinkimme poikki. Tänä aikana asetelma muuttui.
Poliisimiehet valittivat, että hekin olisivat hartaasti halunneet säästää erämaan, mutta minkäs tässä ammatissa teet. Jouduimme lohduttamaan heitä – tekiväthän he etupäässä hyvää työtä torjuessaan vanhusten ryöstäjiä ja liikennerikollisia.
Näytelmän lopuksi meidät kuljetettiin Ivalon poliisiasemalle, jossa meille lyhyen paperisodan jälkeen tarjottiin kaakaota ja toivotettiin kaikkea hyvää.
Myöhemmin seurasi oikeuskäsittely ja siitä tuli kallis lysti. Olen pitkän elämän aikana kokenut oikeuslaitoksen toimia monta kertaa – sivullisena, asianomistajana ja syytettynä. Kaiken jälkeen oma suhteeni oikeuslaitokseen on jääkylmä.
Mutta nyt Kiasman Asem-mielenosoitukseen. Siinäkin saatan ymmärtää poliisin toimia, eivätkä ne ehkä olleet edes ylimitoitettuja.
Ne olivat uhkaus, näyttö siitä, että tämä yhteiskuntajärjestelmä puolustautuu. Nämä mielenosoittajat eivät pyytäneet päätöksentekijöiltä korjausta johonkin järjestelmän yksityiskohtaan – kuten me autoja vastustaessamme.
Tässä oli kysymys hyökkäyksestä koko järjestelmää vastaan, vaikkakin heiveröisenä ja naiivina, oireiluna kuitenkin. Nämä halusivat "aiheuttaa epäjärjestystä" yhteiskunnassa, siinä on vahva lataus ja vahva ajatus takana.
Samoin kuin vaikkapa Seattlessa ja Göteborgissa suuri osa mielenosoittajista ei pyrkinyt dialogiin päättäjien, järjestelmän kanssa, vaan nujertamaan ne.
Nämä ihmiset yrittävät murtaa teollisuus- ja jälkiteollisuusmaiden vallitsevan uskonnon, ihmiskunnan historian hirvittävimmän ja mielipuolisimman uskonnon, päättymättömän talouskasvun ja päättymättömän kilpailun uskonnon.
Sen valta tiristää luonnosta viimeisenkin vesi- ja veritipan, tuhoaa maan, meret ja ilmakehän. Ja tekee markkinataloudellaan jo nyt ihmisen elämän sietämättömäksi.
Seattlessa, Göteborgissa ja Helsingissä tämän uskonnon valta oli vielä aivan ylivoimainen. Järjestelmä murtuu vasta, kun poliisi ja sotilaat asettuvat toisinajattelijoiden, mielenosoittajien puolelle.
Näin kävi viimeksi sosialististen maiden luhistuessa – olkoonkin, että tuo kumous oli maapallon ekotaseen ja tulevaisuuden kannalta todella onneton.
Kuinka kauan talouskasvun uskonto pysyy vallassa? Viimeksi tässä lehdessä Göran Schildt näkyi antaneen aikaa enintään 30 vuotta. Se oli yksi arvaus lukemattomien joukossa."

Uusi doktriini ja arkipäivän fasismi

2006-09-24T22:10:00.000-07:00

Kyselin Tommi Hoikkalan blogiin 21.9.2006 kirjoittamassani kommentissa Smash Asemiin ja poliisin toimintaan liittyen: "Kiinnostavaa olisi tietää, kuinka laajasti poliisin toiminta hyväksytään? Paljonko on niitä, joiden mielestä anarkistit ja muut "isottelijat" ja "meidän verorahoilla eläjät ja luuserit" ansaitsevatkin turpiinsa? Eli paljonko meitä arkipäivän fasisteja on? Uskon että liian paljon."

Vastaus tuli, kun tamperelainen Aamulehti teetti viime viikolla asiasta kyselyn Taloustutkimuksella, ja vahvisti uskoni: selvä enemmistö, eli 68 prosenttia 15--79-vuotiaista suomalaisista hyväksyy poliisin toimet Asem-huippukokouksen yhteydessä järjestetyssä Smash Asem-mielenosoituksessa. 71 prosenttia vastaajista luotti siihen, että poliisi ottaa toiminnassaan riittävästi huomioon ihmisten kansalaisoikeudet. Vasemmistoliiton ja vihreiden kannattajat sekä nuoret suhtautuvat vähiten myönteisesti poliisin toimintaan. Mutta hiukan masentavaa on, että alle 35-vuotiaista vastaajistakin enemmistö kannatti poliisin toimia.

Mistä tässä on kysymys. Ensimmäinen tulkinta: voi olla, että suomalaiset yhä luottavat poliisiin, eivätkä usko sen typerästi muuttaneen toimintansa "doktriinia". Mutta kuten edellä mainitussa kommentissa ounastelin, doktriini saattaa kuitenkin olla muuttunut, uskottiinpa sitä tai ei: "suomalaisen poliisin toiminnassa on selvästi tapahtumassa paradigmanvaihdos. Ollaan siirtymässä/siirrytty 'pehmeästä', hyvinvointivaltion skeemaan kuuluneesta poliisitoiminnasta, 'kovaan', kapitalismin vaatimaan poliisitoimintaan, jossa keskeistä on näyttää muskelit ja avoin roskaporukan halveksunta." Tai, kuten Hoikkala asian sitten laittoi blogissaan 22.9.2006: "Ollaan siirtymässä sensitiivisestä hyvinvointivaltion malliin kuuluvasta poliisitoiminnasta terrorismin vastaisen sodan virittämään kovan poliisitoiminnan malliin."

Ja tähän liittyen kysyin kommenttini lopuksi hieman tuohtuneena, "miten perkeleen lyhyt muisti meillä on: kun 1910- ja 20-luvulla syntyneet alkavat olla haudassa, kukaan ei enää näytä muistavan mitä Euroopassa ja Suomessa tapahtui 1930-luvulla."

Toinen tulkintamalli: Supon rahoitusta on lisätty 25 prosentilla vuodessa. Sen ote ulko- ja sisäpolitiikkaan on tiukentunut ja tiivistynyt, vaikkei kukaan tiedäkään, kuka Supoa johtaa, tai miten se toimii. Poliisi on ottanut käyttöön uuden toimintaideologian, kutsutaan sitä tässä ennakoivaksi mellakantorjunnaksi. Se on entistä herkempi kohdistamaan sen myös mielenosoituksiin. Ja poliisin valtiollisen väkivallan tarkoitus on opettaa ja näyttää ihmisille, meille, että on parempi pysyä aisoissa kuin yrittää hyppiä sen yli. Muuten tulee piiskaa.

Toiselta puolen tähän tulkintamalliin liittyy myös arkipäivän fasismi, eli ihmisten halu olla vahvemman puolella ja halveksia niitä, jotka käyttävät laillista oikeuttaan ilmaista mielipiteitään. Suomen länsisiperialaisessa (kiitos Tere!) asenneilmastossa ei joistain syistä siedetä niin sanottua "yksityisajattelua", vaikka se esittäyisi joukkovoimana. Miksi näin on? Mikä meidät erottaa vaikka tanskalaisista?

Nyt kannattaisi olla silmät auki ja korvat kuulolla ja älähtää, etenkin nuorten ylioppilaiden, kuten vanha herra Salama toivoo Ylioppilaslehden haastattelussa: "Toivoni minä panen nuoriin. Ylioppilaiden parhaimmisto on aina ollut totuuden jäljillä, oli se minkä värinen tahansa.” Toivo lienisi siinä, että ylioppilaat istuisivat alas jonnekin vapaan yliopiston luentosaliin tai omille taloilleen puhumaan asioista. Ihmettelemään, kyselemään; tämä olisi tärkeää siinä mielessä, että tällä näköjään valitulla tiellä ongelmat ovat vasta edessä.

Kollega avautuu mutasarjoista ja meritoitumisesta

2006-09-19T08:03:00.000-07:00

Kuulin kerran kuppilassa jutun kollegasta, joka oli avautunut nykyisestä meritoitumisesta yliopistovirkoihin. Ensin se oli julistanut sitä, kuinka kirjoittamisen foorumilla ei ole väliä, ja kuinka kirjoittamisessa on aina kysymys uuden luomisesta; ja että tosiasiassa yliopiston omissa "harmaissa sarjoissa" oppii ja voi luoda paljon enemmän kuin jossain saatanan kansainvälisessä julkaisemisessa, jossa homman nimi on lähinnä 'going through the motion', eli vakiintuneiden artikkeli- ja ilmaisumuotojen toistamista. Ja sitten ja sitä paitsi: nykyvirantäytöissä, sikäli kun asiantuntijat valitaan ulkomailta, suomenkielisten kirjojen kirjoittamisella ei ole mitään arvoa, olivat ne sitten julkaistu laitosten omissa mutasarjoissa tai Gaudeamuksella; ulkomaanpelleille molemmat ovat paskaa, kun niitä ei ymmärrä. Lisäksi ulkomaanpellejä "evästetään" eli ohjataan kirjoittamaan halutut eli sopivat lausunnot. Katso vaikka naapurilaitokselta. That's how it works! Nykyiset meritoitumiskriteerit ovat vaikuttaneet myös pienkustantajien julkaisupolitiikkaan. Yhä vähemmän tarjotaan kirjoja ja yhä enemmän artikkelikokoelmia. Kaikkien yliopistoviroista haaveilevien luusereiden on kirjoitettava ulkomaisiin lehtiin, joita kukaan ei kumminkaan lue, mutta tiede se vaan edistyy.

Kolumnista kirjaksi: hazardihommia?

2006-09-18T09:25:00.000-07:00

Lukiessani Kaarina Hazardin kirjaa Kontallaan olin valmis sanomaan: vanhoista kolumneista ei ole kirjaksi. Niin surkean keskeneräinen Hazardin teelmä on. Kirjan painavat asiat jäävät räävittömän tyylin ja viimeistelemättömän rakenteen alle. Lupaava alku, "[k]irjoittaminen on kansalaisen rehtiä perustyötä!" loppuu lyhyeen. Kirjan sekavuus karkottaa ja panee miettimään, miksi ihmeessä kustantamo julkaisee näin epävalmista. Puolet pois ja loppu lyhyesti olisi ollut toimiva ohje tämänkin kirjan kohdalla. Kontallaan jää kulttuurin kuriositeetiksi, eikä tule vaikuttamaan missään keskustelussa. Valitettavasti.
Sitten sain käsiini Tuula-Liina Variksen teoksen Ihmisen paikka, johon hän on koonnut kolumnejaan 2000-luvulta. Ja oitis käsitykseni muuttui. Niin paljon on kirjoittaja nähnyt vaivaa vanhojen tekstiensä työstämisessä uudeksi, ehyeksi, puhuttelevaksi kokonaisuudeksi. Lopputulos on kerrassaan upea! Tunnustan kuuluvani Tuula-Liina Variksen ihailijoihin, hänen tyylinsä asiallinen hienoviritteisyys kiehtoo ja asiallista sanottavaa riittää.
Kolumnista voi olla kirjaksi.

Kiasman / Tiananmeren aukio

2006-09-15T16:52:00.000-07:00

Palaan vielä Kiasman edustan tapahtumiin lainaamalla tänä kokonaisuudessaan Annikka Suonisen tekstin keskiviikon 13.9.2006 HS:sta:

"Kiasman aukion lauantai-iltaiset tapahtumat ovat maailman mittakaavassa pieni tapaus, mutta ne voidaan myös asettaa suurempiin yhteyksiin.
Onko oikein, että Kiinan hallitus estää kansalaisten mielenosoitukset, koska niistä saattaisi aiheutua häiriötä? Onko oikein, että Myanmarin sotilasjuntta estää sellaisten henkilöiden vapaan liikkumisen, joiden vapauttamisen se katsoo mahdollisesti johtavan levottomuuksiin?
Onko oikein, että Yhdysvallat pidättää terrorisminvastaisen sotansa nimissä "potentiaalisesti vaarallisia" ihmisiä ja pitää heitä vuosikausia vankeudessa? Missä kulkee raja asiallisen varautumisen ja hätävarjelun liioittelun välillä?
Poliisin johdon sunnuntaiaamuisessa tiedotustilaisuudessa ja George W. Bushin Yhdysvaltojen salaisia vankiloita koskeneessa lausunnossa on paljon samaa.
Toimenpiteet eivät missään tapauksessa olleet ylimitoitettuja. Kyseessä oli ennaltaehkäisevä toimi, joka oli välttämätön yleisen turvallisuuden ylläpitämiseksi.
Toimenpiteillä varmistettiin se, että potentiaaliset rettelöitsijät tai terroristit saatiin eristettyä, ennen kuin he ehtivät tehdä vahinkoa.
Se, että näiden "potentiaalisten rikollisten" lisäksi eristettiin kymmenkertainen määrä täysin syyttömiä ihmisiä, on mitätön hinta saavutettuihin etuihin nähden. Operaatio onnistui täydellisesti. Mitään emme kadu ja tekisimme kaiken uudelleen juuri samalla tavalla.
Anarkistien nettisivuilla uhottiin "tuoda hieman sekasortoa Helsingin kaduille", mutta todellisen uhkauksen sijasta kyseessä olisi voinut olla pelkkä poliittinen retoriikka.
Itse asiassa Smash Asem -mielenosoituksen järjestäjät onnistuivat ulkoistamaan sekasorron aiheuttamisen poliisille, joka miehitti puolet Helsingin keskustasta varautuessaan siihen, että muutama rähinöitsijä olisi saattanut aiheuttaa häiriötä.
Kuinka tehokkaasti poliisi todellisuudessa yritti saada keskusteluyhteyttä mielenosoituksen järjestäjiin – ehkä tästäkin asiasta on kerrottu yhtä valikoivaa totuutta kuin yleisölle annetuista (olemattomista) hajaantumiskehotuksista. Poliisin kannalta neuvotteluyhteyden syntyminen olisi saattanut olla melkoinen "kauhuskenaario": olisiko massiivinen poliisikoneisto taipunut suunnitelmien muutokseen?
Poliisin mukaan lauantai-iltana otettiin talteen 136 "mellakoitsijaa". Kiinniotettujen joukossa oli pakko olla melkoinen määrä täysin rauhallisesti käyttäytyneitä ihmisiä, sillä Kiasman aukiolla ei missään vaiheessa ollut noin montaa henkilöä, jotka syyllistyivät "mellakointiin" (eli pullojen heittelyyn tai rynnäköintiin mellakkapoliisien kilpimuuria vasten).
Hyvin todennäköisesti jokainen saartorenkaaseen jäänyt alle kolmikymppinen sai viettää yönsä poliisin hoivissa ainakin jos oli erehtynyt hankkimaan lävistyksen tai pukeutumaan mustiin.
Päästyäni itse Kiasman aukiolta kotimatkalle yritin luokitella mielessäni risteilleitä ajatuksia ja tunteita. Helpotusta siitä, että olin kotimatkalla ilman putkareissua ja saamatta yhtään pulloa päähäni.
Tietynlaista sairasta tyytyväisyyttä siitä, että olin kokenut jotain Suomen oloissa varsin ainutlaatuista. Itsesyytöksiä siitä, että olin paikassa, josta olisi ehkä pitänyt ymmärtää pysyä poissa.
Kiukkua siitä, että minä ja useampi sata muuta olimme joutuneet poliisin "panttivangeiksi". Pelkoa siitä, että olin mahdollisesti päätynyt johonkin häirikkörekisteriin.
Mutta eniten tunsin kuitenkin pettymystä sen takia, että Suomessa kansalaisten perustuslaillisia oikeuksia voidaan rajoittaa pelkkien epäilyjen ja mahdollisten uhkien perusteella.
Poliisi pitää operaatiotaan oikeutettuna, koska näin pyrittiin varmistamaan Helsingissä järjestettyjen huippukokousten turvallisuus. Minusta poliisin menettelytapa oli taas erityisen tuomittava juuri näiden huippukokousten takia.
Miten Suomi voi arvostella sanan- ja kokoontumisvapauden rajoituksia muissa maissa, jos se kohtelee omia kansalaisiaan tällä tavoin? Onko välittämämme viesti se, että kansalaisten perusoikeudet ja -vapaudet ovat kyllä periaatteessa hyvä juttu, mutta niistä voidaan tinkiä, jos se nähdään tarkoituksenmukaiseksi?

Poliisi valitsi tällä kertaa toimintatavakseen "ennaltaehkäisevän iskun" – siis sellaisen, jonka USA teki Irakiin ja kaavailee tekevänsä seuraavaksi Iraniin. Olisivatko Smash Asem -mielenosoituksen osanottajat syyllistyneet mellakointiin? Vastaus on ehdoton ehkä, mutta vain ehkä.
Eikö sillä poliisimäärällä, joka oli lauantai-iltana keskitetty Kiasman ympäristöön (ja päivällä kansalaisjärjestöjen rauhallisen mielenosoitusmarssin reitin varrelle), olisi tarvittaessa saanut muutamaa kymmentä rettelöitsijää kiinni, jos nämä olisivat syyllistyneet laittomuuksiin?
Jos poliisi olisi ottanut mahdolliset potentiaalisista mellakoijista todellisiksi mellakoijiksi muuttuneet henkilöt kiinni yhtä nopeasti kuin piiritti Kiasman aukion, niin tätä operaatiota minäkin olisin esitellyt ylpeänä kansainvälisille vieraille.
Muutama mahdollisesti rikkoutunut näyteikkuna olisi ollut pieni hinta kansalaisten perustuslaillisten oikeuksien puolustamisesta."

Marx televisiosta

2006-09-12T08:22:00.000-07:00

"Minusta televisio on erittäin kasvatuksellinen. Joka kerta kun joku avaa sen, siirryn toiseen huoneeseen lukemaan hyvää kirjaa". Näin kirjoittaa Marx. Nimittäin Groucho Marx. Ja samoilla linjoilla on psykologi Hannu Haikonen (HS 12.9.2006): "Televisio on haitallinen kahdella tasolla: yksilöinä se tekee meistä autistisia, yhteisönä apinalauman irvistelemässä omalle peilikuvalleen."

Kuka vartioisi vartijoita?

2006-09-10T07:42:00.000-07:00

On todennäköistä, että poliisin liioittelu, pullistelu ja rakenteellinen väkivalta syyskuisena viikonloppuna Helsingissä 9.9.2006 tulee synnyttämään tietyissä piireissä vastareaktioita, väkivalta nostattaa väkivaltaa, keinotekoiseen vastakkainasetteluun vastataan vihalla. - Vasemmalla olevassa kuvassa poliisin mellakkajoukko ryhmittyneenä saartomuuriksi.

Vasemmistonuoret ja Vihreiden nuoret ovat vaatimissa tutkintaa poliisin toiminnasta viikonlopun Helsingissä. Tämä on hyvä asia, sillä vaikuttaa kohtuuttomalta joutua pidätetyksi mellakointiepäilystä, etenkin jos sattuu paikalle ohi kulkiessa tai pelkästä mielenkiinnosta, ja kun tiedetään poliisin ensin piirittäneen ihmisjoukkoja ja käskeneen sitten hajaantua. Kuka muu mellakoi kuin poliisi? Kuka muu provosoi kuin poliisi? Tästä voit lukea anarkistijärjestön näkemyksen asiasta.

Valtiovalta on jo ilmaissut oman kantansa. Mikään ei näytä olevan tärkeämpää kuin puhtaan naaman säilyttäminen kansainvälisen julkisuuden edessä, vaikka se vaatisi kansalaisoikeuksien polkemista. Sisäministeri Rajamäki kiirehti kiittämään poliisia ripeydestä, kuinkas muuten, vaikka ASEM-kokouksen varjelussa on todennäköisesti loukattu perusoikeuksia ja osoitettu kiinalainen demokratiakäytäntö toimivaksi myös Suomi sulo Pohjolassa.

Mellakkapoliisin toiminnan seurauksena sivullisia loukkaantui, saartorenkaasta ei päästetty pois esimerkiksi lapsia asiallisista pyynnöistä huolimatta. Poliisin toiminta pitäisi ilman muuta tutkia. Seisoskelu yleisellä paikalla ei täytä mellakoinnin saati rikoksen tunnusmerkkejä. Vasemmalla olevassa kuvassa poliisi pamputtaa Kiasman edustalla anarkistia.

New Yorkin, Lontoon ja Madridin terrori-iskujen jälkeen poliisin valtuuksia on laajennettu myös Suomessa, ja terrorismin torjunnan yksiköstä myönnetään, että meilläkin asuu ihmisiä, joilla on yhteyksiä kansainväliseen terrorismiin.

Terrori-iskun tehovaikutus olisi rajuin juuri Pohjoismaissa, jossa on pysytelty kansainvälisten selkkausten ulkopuolella. Viattomien suomalaislasten räjäyttäminen helsinkiläisessä päiväkodissa tai koulussa Beslanin tapaan veisi lintukodon rauhan lopullisesti, traumatisoisi Suomen NATO- ja kodinturvajoukkokuntoon. Aseita hankittaisiin eteisin kaappeihin ja piilotettaisiin autojen hansikaslokeroihin. Vanhoja pystykorvia puhdistettaisiin rasvasta ja Mausereilla ammuttaisiin pilkkaa kesämökeillä. Itsepuolustuskursseille ja metsästysseuroihin olisi tunku. Koulujen ja päiväkotien lisäksi turvahenkilökuntaa lisättäisiin kauppoihin ja terveyskeskuksiin. Turva-aitoja ja metallinpaljastimia. Sattumanlaukaukset lisääntyisivät. Puolustusvoimien majurit vierailisivat MTV3:n iltauutisissa selittämässä Suomen puolustusvalmiuden noston aiheuttamia seurauksia, liput roikkuisivat puolitankossa pitkään. Muslimien pyhiä paikkoja häpäistäisiin, vieraan näköisten silmissä olisi sylkeä. Väkeä kerääntyisi kirkkoihin, kukkakasat mätänisivät kadunkulmissa. Katastrofipsykologit ja eero huoviset puhuisivat hartaasti. Poltettaisiin hautakynttilöitä. Itsenäisyyspäivän juhlat peruttaisiin. Lapset jäisivät kotiin kouluista, vanhemmat työpaikoilta. Opettajat pelkäisivät ja pitäisivät kriisikokouksia. Lentokentät suljettaisiin, Ruotsiin ja Tallinnaan menevät laivavuorot peruttaisiin. Mutta mikään ei auttaisi: Thaimaassa suomalaisia aaltoihin vienyt tsunami olisi kotimaiseen tai naapurimaassa tapahtuvaan selkkaukseen verrattuna laineiden liplatusta. Kaikki olisi menetetty.

Luoja iskulta varjelkoon.

Lisää kuvia Kiasman edustan tapahtumista löydät täältä.

Lissu Freiren pauloissa

2006-09-08T09:37:00.000-07:00

Sointuvaniminen Lissu Lehtimaja on julkaissut sarjakuvakirjan maailmankuulun brasilialaisfilosofin Paulo Freiren (kuva vasemmalla) ajattelusta. Sarjiksessa Lissu-niminen opiskelija matkustaa Brasiliaan ja tapaa siellä Paulon. Sarjis on Lissun Taideteollisessa korkeakoulussa tekemä opinnäytyö. Näinkin siis voi oppineisuutensa osoittaa! Ja mikäs siinä. Ehkä sarjakuva on portti, joka vie pohtimaan tarkemmin Freiren ideoita; esimerkiksi hänen suomennettua pääteostaan Sorrettujen pedagogiikka. Lissun haastattelu Lissu brassailee löytyy Voima-lehden numerosta 7/2006.

Lyhyestä arvostelu kaunis

2006-09-02T23:26:00.000-07:00

Kirja-arvion voi kirjoittaa ytimekkäästi, kuten Työväentutkimus-lehdessä:

Snellman-nautintoja

Kaksi Snellmanin elämäkertaa on 2006 julkaistu: Raimo Savolaisen kirjoittama ”virallinen” (Sivistyksen voimalla. J.V. Snellmanin elämäkerta. Edita 2006) ja Marja Jalavan epävirallisempi (J.V. Snellman. Mies ja suurmies. Tammi 2006). Savolaisen kirja on Snellmania koskeva perusteos, järkäle (1126 sivua), huolella tehty, empiirinen ja kiehtova, Jalavan kirja kirpeän tyylikäs mutta tarkka. On hyödyksi lukea niistä ainakin toinen ennen kuin ryhtyy Mikko Lahtisen teokseen. Se ei ole elämäkerta vaan puoli tusinaa runsaita esseitä siitä ja sen johdosta, mitä Snellman oli filosofina ja intellektuellina, ja nimenomaan konkreettisena reaali-intellektuellina, toimijana. Lahtinen tunnustaa Snellmanin, katsoo häntä silmiin, antaa hänen lavealti puhua, kuuntelee ja sitten sanoo omansa; hänellä kyllä on, mitä sanoa. Kirja on hilpeä ja iloitteleva mutta totinen ja vakava; oppinut, sivistynyt. Oman erityisen nautintonsa tarjoaa Lahtisen proosan tyrvääläinen eleganssi, jonka perustekijöitä – niin kuin tiedetään – ovat satakuntalainen vittumaisuus ja hämäläinen hitaus, joihin Lahtinen kuitenkin tuo oman suloisen vilkkautensa. Suositan jyrkästi.

Hannu Taanila

Kriittinen kasvatussosiologia käytännössä

2006-08-29T05:07:00.000-07:00

Ja sitten on tämä uusien opiskelijoiden ohjaaminen, eli niin kutsutut orientoivat opinnot. Toisella laitoksilla ne ovat hyvinkin vapaamuotoiset, toisilla ohjataan tiukasta ja tarkkaan. Kasvatustieteissä tunnetusti nipotetaan melkein kaikessa, kuten taidetaan tehdä tässäkin. Kaikenlaista opintojen käytännön kannalta tarpeellista niihin näytetään ahdetun, kuten tenttikuorien esittely niin kuin käytäntö ei tätä opettaisi.

Mutta missä orientoivista on kaikki kriittinen aines? Yliopiston merkityksen, tarkoituksen ja tarpeellisuuden pohdiskelu? Ei kai se ole nykytilanteessa oikein rehellistä, että me opettajat vittuunnumme kaiken maailman UPJ yms. arvioissa ja hankepaineessa, ja samalla esitämme opiskelijoille ns. hyvää opettajaa? Tarkoitan vain, että olisi kohtuullista kertoa opiskelijoille alusta lähtien nykyisestä korkeakoulupolitiikasta, vaikka sitä Heikki Patomäen UPJ-kirjaa yhdessä tavaten, johon Hannu Simolan (Kasvatus 2/2006, 197) mukaan "jokaisen yliopistosta kiinnostuneen tulisi tutustua, sanottakoonpa vaikka maisteriopiskelijoista yliopiston rehtoreihin..."

Lisäisin tähän myös opintonsa aloittavat opiskelijat, jotta myös yliopisto-opiskelun yhteiskunnallinen puoli saataisiin heti alusta näkyviin. Muutoin ollaan tilanteessa, jossa kaiken maailman reflektoivia ja tunteellisia portfolioita ja opintosalkkuja kirjoitellaan autuaan tietämättöminä siitä "portfolioyhteiskunnasta", jossa salkkuja jonain päivänä availlaan ja esitellään. Tätä kai olisi kriittinen kasvatussosiologia noin sanotussa käytännössä.

ROUDAN COWBOY

2006-08-27T02:59:00.000-07:00

ROUDAN COWBOY

40-vuotiaalle Akille

Saapuu kuin saluunaan

ja huutaa: Mary, elokuvaa!

Tuntee ne, jotka jäivät; ja ne

joiden kirkkaat päivät ovat

sadetta siniseltä taivaalta.

Roudan cowboy

kysyy unelmien fight, klubilla:

”Tuhoudunko synkkään, yksin, niin kuin Olavi?

Vai olenko ajanhengen reportteri? – Ehkä kysymys auttaa pelastumaan.

Juoksee nyt, aavistaa,

raataa asfalttiviidakossa,

kiven silmästä kiveä pusertaa.

Hän tietää työt ja päivät

ja mitä informaatiotuulessa merkitsee.

Ja sen, kun kadottaa

leijuu tyhjän päällä, ilmavirta kantaa

Näkee ne, jotka päässeet ei

orgastisen kaipauksen onnelaan,

alla punaisten lyhtyjen puolikuun taivaan

saapuu kuin saluunaan.

AKATEEMINEN RÄNTI

2006-08-23T14:22:00.000-07:00

Kollegani kaverin kummin kaima kertoi kuulleensa jonkun kertoneen kahvipöydässä jostain ulkomaisen yliopiston laitoksesta, jossa oli otettu tosissaan tutkijoiden imagon rakentaminen. Itsestä täytyi tehdä brändi, kartuttaa tiedemeriittien lisäksi yhteiskunnallista näkyvyyttä. Joiltain se oli onnistunut helpommin kuin toisilta. "Olin ulkomailla, jossa hoidin saman aikaisesti kahta vierailuprofessuuria, vietin luovaa laatuaikaa lukien, kirjoittaen ja matkaillen. Ja tietenkin tutkimusverkostoni tutkijoiden kanssa runsaasti julkaisten. Palasin sitten kutsuttuna eli ehdottoman pätevänä kotiyliopistoni professorin virkaan oltuani ennen sitä paitsi edellä mainituissa ulkomaisissa viroissa myös useissa suomalaisten yliopistojen vakituisissa professorin viroissa. Toin mukanani tähtioppilaani ja ajan koulukuntani ajattelun tuota pikaa sisään perusopetukseen. Tulin, näin ja voitin."

Sitten oli ollut niitä kuvaelmia, jotka eivät vakuuttaneet oikein mitenkään. "Bräntäisin iteni siitä lähtökohrasta, että onhan tässä yritetty kaikenlaista, haettu virkoja, muttei saatu. Tehty jonkinlaista tutkimustakin ja yritetty luoda kontakteja sinne sun tänne, mutta ei niistäkään oikein ole mitään syntynyt. Tällä mun omalla laitoksella, näin kai voi sanoa, että niinku omalla kunen oo täältä mihkään lähteny, ei ole syntynyt näiden 20 vuoden aikana oikein mitään näkyvää, tohtorit ovat olleet mitä sattuu, ku niitä pitää nykysin tuottaa mutta ainakaan ohjausta ne ei o saaneet. Ja milläs sitä oikein ohjaisi, kunnei oo jaksanu perehtyä uusiin juttuihin metoreissa ja sen semmoisissa. Nyt sitten eläkeiän kynnyksellä tarjottiin taas sellaista yhtä pätkähommaa, sellasta saattohoitoohan tää vähä on, mutta otettavahan se on vastaan, kun laitoksella joutuis taas tosi huonoihin hommiin, opettaan ja sillai."

Kotikouluun! - Ei kiitos

2006-08-20T07:35:00.000-07:00

Tampereella ilmestyvässä Aamulehdessä on lukuvuoden alkaessa käyty keskustelua koulutuksesta, erityisesti kotikouluksi kutsutusta tavasta opettaa lapsia. Tässä hieman laajennettu puheenvuoroni keskusteluun:

Marjo Vuorikoski kaipaili (AL 13.8.) Suomen koulujärjestelmään vaihtoehtoja hakemalla vertailukohtaa ja mallia Yhdysvaltojen kotikoulutoiminnasta, yksityiskoulujakin väläytellen. Koulumallien etsintä valtameren takaa on kuitenkin ongelmallista, ellemme pyri vaihtamaan myös yhteiskuntamallia.
Yhdysvaltojen ja Suomen yhteiskuntajärjestelmät perustuvat toisistaan poikkeaville aatteille ja käytännöille. Yhdysvalloissa tärkeimpänä arvona pidetään yksilön vapautta, jonka saa käytännössä vain rahalla. Etenkin konservatiivipiireissä yksilön vapauteen liitetään perhekeskeisyys ja perheen koossapysyminen, jotka nekin ovat enemmän myyttejä kuin nykytodellisuutta. Yhteiskunnan konservatiivinen yläluokka käyttää näitä myyttejä vallan välineinään lähes yhtä voimallisesti kuin pelkoa vihollisesta imperiumin porteilla.
Suomalaisia myyttejä on jo vuosikymmenet hahmotettu toiselta pohjalta, yhteisyyttä tavoitellen, vihollisuuksia vältellen. Mallimme on perustunut sellaiseen koulutus- ja hyvinvointipolitiikkaan, jossa kutakuinkin kaikki on yritetty pitää samassa veneessä. Perustaa on muiden keinojen ohella rakennettu pian 40 vuotta täyttävällä peruskoululla tasapuolisia koulutusmahdollisuuksia kehittäen. Onpa suomalaisen koulutuksen menestystarinaa ihasteltu ulkomaita myöten.
Nyttemmin on alettu ajatella, että yhteistä venettä ei enää ole, ja jokaisen on kilpailtava pelastusvenepaikasta yksikseen globaalin talouden aallokossa. Ehkä jo ajatellaan, vaikkei vielä sanota, kuten Pentti Linkola kerran: ”Ne, jotka rakastavat elämää ja kunnioittavat elämää, lyövät laivakirveellä partaisiin takertuneet liiat kädet poikki”. Etenkin näivettyvää julkista sektoria koskeva politiikka todistaa harvennushakkuiden alkaneen. Koululaivaa on tunnetusti hidas kääntää, mutta ehkä senkin kurssi muuttuu, kun tarpeeksi yrittää.
Kotikouluajatus on yritelmä tähän suuntaan ja siihen liittyy yhteiskunnan toiminnan kannalta keskeisiä kysymyksiä.
Vietin perheeni kanssa vuoden Minneapolisissa Yhdysvalloissa. Tyttäreni kävi suomalaisen opetussuunnitelman neljännen luokan kotona äitinsä ja vähän isänsäkin johdolla Tammelan koulusta saatujen ohjeiden mukaan. Silti pidimme tärkeänä saattaa hänet paikallisen lähikoulun taitavien, huolehtivien ja työhönsä sitoutuneiden opettajien huomaan. Kuinkahan kotikouluun suhtautuvat sukupuolten tasa-arvokysymyksistä kiinnostuneet? Moniko suomalaisnainen (tai -mies) vaihtaisi korkean koulutuksensa lastensa kotikouluopettajuudeksi? Kotikoulumallissa ei liene tarvetta myöskään huipputasoiselle opettajankoulutukselle ja taitaville opettajille. [Eipä silti. Opettaminen kotona on tosi raskasta työtä paitsi tiedollisesti myös henkisesti - sekä lapselle että vanhemmille. Vanhemman ja opettajan auktoriteetit ovat eri asia, ne rakentuvat eri aineksista, ja hyvä niin. "Kotikouluvuoden" aikana arvostukseni - jos mahdollista - edelleen nousi opettajien tekemää työtä kohtaan. He ansaitsevat kaikkien vanhempien tuen!]
Tyttäreni käymän koulun oppilaat tulivat eri puolilta maailmaa, 67:stä eri maasta. Miten heille olisi käynyt vieraassa maassa kotiin jätettyinä? Kuinka moni olisi saanut välttämättömän opetuksen? Kenties vain ne muutamat, joiden vanhemmilla olisi ollut varaa maksaa paikallinen kotiopettaja. Muut olisi pudotettu veneestä koulun edustaman yhdysvaltalaisen yhteiskunnan ulkopuolelle. Sama voisi helposti tapahtua myös luokkajakautuneen Suomen lapsille aivan ilman maahanmuuttajiakin.
Perustietojen ja -taitojen opettamisen ohella koululla onkin keskeinen yhteiskuntaa koossapitävä ja lasten sosiaalista kasvua edistävä tehtävä. Tyttärelleni oli iso ilo päästä päivittäin kouluun hyvien opettajien ja kavereiden pariin. Näin hän ajattelee Tammelan kouluun palatessaankin.
Kotikouluideologia ei kuulu Suomeen, eikä se ole suosittu ajatus Yhdysvaltojen demokraattisessa pohjoisosassakaan. Maan etelä- ja keskiosissa asuvien konservatiivien vaalimat perhearvot selittävät osaltaan kotikoulun sittenkin vähäisen suosion. Toinen syy ovat erilaiset uskonlahkot ja kolmas julkisen koulujärjestelmän osittain huono maine.
Kotikoulu sopii puhtaasti tiedollisia ja kilpailullisia arvoja korostavaan ilmapiiriin, jossa yhteiskunnan tasa-arvopyrkimykset ovat vähemmän tärkeällä sijalla. Yhdysvaltalaistutkijat ovatkin esittäneet huolensa siitä, että lasten opettaminen kotona lisää dramaattisesti jo ennestään hälyttävää ihmisten eristäytymistä toisistaan vauhdittaen yhteiskunnallisen eriarvoisuuden ja eripuran kasvua.
Peruskoulu voi olla teoreetikoiden mainitsema väkivaltakoneisto, keskeinen osa yhteiskunnan alistamis- ja hallintajärjestelmää, ja lapsi osa valtiojohtoista taloudellisen toiminnan systeemiä. Mutta kotikoulu ei ole peruskoulun vaihtoehto muualla kuin joidenkin vaalimissa unelmissa luokkayhteiskunnasta, jotka taannuttaisivat jo nyt vaaranalaisia koulutuksellisia, sukupuolisia ja taloudellisia tasavertaisuuspyrkimyksiä. Yhdysvallat ei ole Suomi, vaikka moni ”menestyjä” tästä ajattelemattomuuksissaan ja ahneuksissaan haaveilee.

[Tulen aina puolustamaan periskoulua, se on heikkouksineen ja ongelmineen hieno sosiaalinen innovaatio verrattuna esim. Yhdysvaltojen pirstoutuneeseen ja monin tavoin epätasa-arvoa tuottvaan koulutusjärjestelmään.]

NELJÄNNEN TASAVALLAN SELVIYTYJÄTYYPPI

2006-08-12T00:20:00.000-07:00

Tällaistakin paatosta blogeista löytää:

"Monelle isistämme kasvaminen sodan jälkeisessä maisemassa tarkoitti päällisin puolin vahvaa isää, jonka psyyke kuitenkin rakoili ainakin silloin, kun liika viina vei päiväjärjen ja -järjestyksen. Monet varmaan vannoivat salaa: "Ei koskaan tuollaiseksi!" Ja sitten tuli naisten vapautusliike, pian sen jälkeen ensimmäiset "hallitut rakennemurrokset". Miehet joutuivat etsimään paikkaansa, eikä sitä tahtonut löytyä mistään. Moni etsi isiensä tapoja, poissaoloja, viinaa, vieraita naisia. Naisten ei tosin enää ehkäisypillerin aikakaudella tarvinnut sietää tätä, eikä surkeita "kotirintamamiehiä", jotka osasivat kyllä tarvittaessa leipoa pullaa ja rassata lähiökaksioidensa autotalleissa Anglioitaan, mutta joissa ei ollut sellaista munaa, jota emansipaatioeukot olisivat totelleet; näille naisille ei tahtonut riittää mikään, enää nämä hyvin koulutetut ja kilteiksi kasvatetut naiset eivät etsineet "normaalia" perhe-elämää kiltteytensä kulminaationa, vaan hakivat omaa sotaansa jotta olisivat voineet tappaa ja tulla tapetuksi, haavoittua, ja palata sitten kotiin hoitamaan lapsiaan. Ja tämä jatkuu yhä nykyisessä teknouskovaisten kolmannessa tasavallassa. Eilen juttelin erään juuri eronneen, suunnilleen ikäiseni naisen kanssa joka virkki sanoiksi seuraavan: "Me ei tarvita miehiä kuin lasten tekoon, eikä oikeestaan siihenkään. Ehkä meidän emansipoituneiden naisten, joille minkäänlainen ihmemieskään ei oikein näytä riittävän, pitäisi ottaa muutama askel takaisin". Miehet ovat joutuneet toisen tasavallan tasa-arvo- ja hyvinvointipolitiikan autuudesta ja "suurten" isiensä seurauksesta patti- ellei peräti matti-tilanteeseen. Seuraavaa konstruktiivista siirtoa ei näy, ellei siksi lasketa muuttamista Kustaviin tai Kuhmoon, ja yhteiskunnan jättämistä naisten kontolle. Tämä kai on ollut joidenkin itseoppineiden kirvesmieskirjailijoiden ehdottama ratkaisu: "pitäkää perkele, hoitakaa hommat, me lähdetään kalastamaan". En nyt sitten tiedä, mitä se ratkaisisi, mutta kertoo ehkä osaltaan siitä ahdingosta, johon miessuku on itsensä täysissä ymmärryksissä asettanut. Tässä mielessä neljännen, "naisten" tasavallan voittajia ovat korkeakoulutettujen naisten ohella kaikenmaailman metroseksuaalit, tai homot, joita naiset eivät koe minkäänlaisina vastustajina tai taakkoina, vaan 14-tuntista työpäivää painavina, innovatiivisina yhteistyökumppaneina erilaisissa sisältötuotantoprojekteissa. Jotkut filosofit ovatkin todennäköisesti oikeaan osuen ennustaneet tulevaisuuden miesgenitaaliseksi selviytyjätyypiksi heterolta näyttävää homoa tai sellaiseksi tekeytyvää tosihetskua, jonka käsissä kääntyvät niin vauvat kuin letut. Seuraava edistysaskel tällä tiellä on jakkupukuisten brusiloiden ahtautuminen korporaatioiden hallituksiin ja sieltä toimitusjohtajiksi. Peukalonsa huippuvireeseen pleikkarien pururadoilla treenanneille ja kuntohuippua mäyräkoiran kanssa hioneille teknojätkäpojille ei jää muuta vaihtoehtoa kuin Vihreiden ja muiden prekaarien huutama kansalaispalkka. Mitään muuta mies ei neljännessä tasavallassa osaa eikä ansaitse."

Väinö Väinö

2006-08-02T11:57:00.000-07:00

Olin eilen Suomenlinnan kesäteatterissa katsomassa KOMin version Linnan Pohjantähdestä rakkaan ystäväni kanssa. Sekavin tuntein sieltä poistuin. Kovin oli epätasainen esitys kaikilta osin. Dramaturgia häilyi, samoin jotkut näyttelijät. Muutamat heistä pitivät kutinsa oikein hyvin. Ensimmäinen näytös toimi joten kuten, mutta toinen jakso floppasi aika pahasti. Koskelan perheen ja muiden punaisten tragediaa reviteltiin eikä siitä lopulta edetty oikein mihinkään suuntaan. Ensimmäinen näytöksessä yritettiin komediaa, siihenkin Linnan teksti toki venyy. Toisessa näytöksessä tästä ei enää ollut oikein jälkeäkään, miksi olisi ollutkaan.

Mutta tietenkin on niin, että Linnan tekeminen on vaikeaa. Oliko se Jyrki Lehtola, joka joskus tokaisi, että "voi Väinö v-n Linna", eli että minkä teit, kun loit sellaisia järkäleitä, josta ei päästä eteen ei taakse, ei yli eikä ympäri.

Esitys kuitenkin uuden luennan Töyryn suorittamalle torpparinsa häädölle. Jäin pohtimaan Laurilan Aliinan vastausta, kun perhettä ajetaan maantielle. "Pankaa lapsille vaatteet ylle", komentaa nimismies. "Paleltukoot! Mitä saatanaa ne tämmösessä maailmassa tekeevät?". - Eikö tämä ole oleellisesti "oikea" vastaus kapitalistiselle sortojärjestelmälle ja myös nykysysteemille, eikä minkään lässyvasemmiston vastaus, joka ei käsitä, että jos käytössä on ainoastaan sorron (ennen ja nyt) tai "vaihtoehdottomuuden kieli" (nyt), silloin on vastattava samalla mitalla. "Olisi asetettava kova kovaa vastaan, ylpeänä", kuten Holvas ja Vähämäki kirjoittavat Odotustila-kirjassaan, jossa maantien nähdään vapautena, vaikka se Lauriloiden kaltaisessa tilanteessa sitä tuskin oli.

Sanoja ei levitetä pakolla

2006-07-20T22:29:00.000-07:00

Eija-Riitta Grönroos kirjoittaa perjantaina 21.7.2006 Helsingin Sanomien vieraskynä-palstalla otsikkolla "Sanoistakin voi tulla menestyjiä tai häviäjiä":

"Kielitoimisto ja aikakauslehti Virittäjä järjestivät vuonna 1971 kilpailun, jossa etsittiin suomalaisia vastineita vieraskielisille lainasanoille. Kilpailussa palkittiin muun muassa sana kieppo. Sitä oli ehdotettu vastineeksi ilmaukselle roll-on, siis nimitykseksi pullolle, jonka suulla on pallomainen kieppuva kuula.
Sitä tietä sana tuli sanakirjaan ja on siellä pysynyt näihin päiviin asti, lopulta vähän jo kuin maskottina; juuri kukaan kun ei ole sanaa käyttänyt. Nyt kieppo on kuitenkin tullut tiensä päähän. Se on poistettu Kielitoimiston sanakirjan uusimmasta versiosta, joka ilmestyy ensi syksynä.
Sana alkoi jo käydä rasitteeksi. Kieppo muistettiin aina mainita esimerkkinä kummajaisista, joita kielenhuoltajat suosittavat. Yleensä se on niputettu yhteen niiden monien sanojen kanssa, joita väitetään Kielitoimiston keksimiksi, mutta jotka ovat puhtaasti urbaania legendaa – siis nämä aina mainittavat "haarasoipiot", "joukkoistuimet" ja muut. Kieppo oli ainoa, jossa oli totta toinen puoli, mutta sekään ei siis ole ollut Kielitoimiston keksimä.

On vaikea sanoa, mikä tekee sanasta menestyjän, mikä hylkiön. Miksi kieppo ei koskaan kelvannut, vaikka sieppo on elänyt monenlaista elämää? Tai miksi vaikkapa hymiö on tullut hyväksytyksi? Toisaalta voi epäillä, että jos nyt esitettäisiin uusina sanoina sellaisia kuin henkilö tai ravintola, ehdotukset herättäisivät hilpeyttä. Niihin on kuitenkin totuttu, eikä niitä enää ajatella johdoksina sanoista henki ja ravinto.
Vierassanoista suomalaistuvat helpoimmin ne, jotka voidaan kääntää suoraan. Yleiskieleen kuuluvien sanojen kääntämisessä suomalaiset ovat ahkeria; käännöslainoja on huomattavan paljon. Hyväksytyksi on tullut moni sellainenkin ehdotus, joka ei ole kirjaimellinen käännös: palaute on voittanut feedbackin, jet lagin vastineena on jo laajasti käytössä aikaerorasitus jne.
Myös tietotekniikan termit ovat paljolti suomea: on selain, palvelin ja kohdistin, on sähköposti, kannettava, hakukone ja monta muuta. Englanti ei jyrää sanastossa, kuten usein pelätään.

Suoraan toisesta kielestä otettuja sitaattilainojakin kyllä on, esimerkiksi talouselämän termit benchmarking, franchising ja factoring, joille ei ole yleisiä suomennoksia. Benchmarkingille on esitetty sellaisia vastineita kuin esikuva-analyysi, vertailuanalyysi ja vertailukehittäminen, mutta mikään ei ole noussut selvästi voitolle.
On sanottu, etteivät ne kuvaa ilmiötä yhtä tarkasti kuin alkuperäinen termi. Peruste on outo, koska englannin sana ei sinänsä sano mitään suomalaiselle – edes englannintaitoiselle – ellei tiedä, mitä termillä tarkoitetaan. Yhtä hyvin sama määritelmä voitaisiin antaa suomenkieliselle sanalle.
Erikoisaloillakin termien suomentaminen on kuitenkin yleistä. Erityisen tunnettua on lääketieteen sanaston kehittäminen, jonka ansiosta meillä on esimerkiksi vierihoito ja ohitusleikkaus eikä "rooming-in" ja "bypass", kuten monessa muussa kielessä. Samanlaista sanastotyötä tehdään monella muullakin alalla, esimerkiksi tekniikassa. Sanastotyö toimii parhaiten silloin, kun ryhmässä on mukana sekä erikoisalan että kielen asiantuntemus.

Suomenkielisen vastineen löytäminen ei ole itsetarkoitus. Sanoja voidaan lainata sellaisenaan tai ne voidaan mukauttaa suomeen sopiviksi. Lainasanoja on tullut suomeen koko sen historian ajan. Jos vieras sana sopii äänneasultaan suomeen, se ei kaipaa välttämättä kääntämistä eikä muokkaustakaan. Eivät radio, tennis tai pasta ole tuottaneet ongelmaa, ja hyvin ovat istuneet kieleen myös viime vuosien japanilaiset karaoke ja sudoku.
Jos lainasana kuitenkin on hankala kirjoittaa tai ääntää, mukauttaminen helpottaa elämää: whiskystä tulee viski ja dealer muuntuu diileriksi. Parfee ja kroissantti ovat helpompia kuin parfait ja croissant, vaikka ne tuntuvat ranskantaitoisista oudoilta. On helpompi taivuttaa parfeen kuin parfait'n eikä ääntämistäkään tarvitse oppia erikseen. Molemmat sananmuodot ovat silti yhtä mahdollisia. Tässä tapauksessa on tarjolla vielä suomennoskin, jäädyke.

Kielenkäyttäjillä on usein kaipuu suomenkielisiin vastineisiin, kuten osoitti talvinen curling-keskustelu, jossa lajille ehdotettiin suomalaisia nimiä kierrekivestä kuukkaan. Vakiintuneita termejä ei kuitenkaan yleensä pystytä enää muuttamaan. Urheilulajien nimitykset säilyvät muutenkin nykyisin kansainvälisessä muodossa, vaikka vanhimmat – jalkapallo, koripallo, jääkiekko ym. – ovat vakiintuneet käännöksinä.
Se, tuleeko jokin sana yleiseen käyttöön, on aina kiinni kieliyhteisön hyväksymisestä. Jotkin ehdotukset ottavat tulta, olivatpa ne sitten kielenhuoltajien tai muiden tekemiä, toiset eivät. Pakolla ei sanoja levitetä.
Aina ei vastineita löydetä, vaikka kysyntää olisi. Handsfree-laitteelle on yritetty keksiä suomennosta eri tahoilla, niin lehtien yleisönosastoissa kuin sanastotyöryhmissäkin, mutta laihoin tuloksin. Mikään ehdotus ei ole kelvannut kaikille. Esimerkiksi vuonna 2002 järjestetyssä koululaiskilpailussa ehdotettiin sanaa vapuri. Sanakirjaan ei sitä tai muutakaan vastinetta kuitenkaan oteta ennen kuin jonkinasteista kannatusta ja käyttöä on olemassa. Sanoilla kun voi olla kiepon kohtalo."

Tätä lisää!

2006-07-20T08:33:00.000-07:00

Toimittaja Antti Hatvalalle menee kriittisen journalismin tunnustuspalkinto jutustaan lauantain 15.7.2006 Aamulehden etusivulla. Pääotsikko kuului: ”Israelin iskut tuntuvat autoilijan lompakossa”. Siihen oli kiteytetty maakuntalehden taito löytää olennainen. Tällaista asiayhteydet oivaltavaa journalismia toivoisin enemmänkin Aamulehdeltä, muutoinkin kuin kesällä.

Gary Kontio

2006-07-11T00:48:00.000-07:00

Taiteilija Kari Kontio painui pohjaan, Ahdin valtakuntaan muutama päivä sitten. Huono homma, Karilla oli kala-allergia. En tuntenut häntä, en montaa muutakaan. Kun Elvis sammui, ajattelin että olisin tahtonut tavata. Kari Kontion kaverit, ehkä he tosiaan olivat sellaisia, kirjoittivat Hesariin oheisen negrologin. Kontion opettaja Jouko Turkka sen sijaan haukkui vainajan Ilta-Sanomissa, kaunista. Ehkä siksi, että Kontio meni vetämään Juhaa, aloittelijaa aivan, turpaan nyrkkeilysalilla.

Ilkikurinen vastarintamies
Kirjailija Kari Kontio

Julkaistu: 10.7.2006 00:00

Kirjailija Kari Kontio hukkui 8. heinäkuuta Herttonimen Tuorinniemen uimarannalla. Hän oli syntynyt 8. elokuuta 1956 Oulussa. Kari Kontio opiskeli aatehistoriaa, filosofiaa, valtio-oppia ja teologiaa sekä kävi Teatterikorkeakoulun ohjaajalinjan Jouko Turkan aikana vuosina 1984-1988.
Kontio oli paitsi kirjailija myös teatteriohjaaja, lehti- ja radiotoimittaja, käsikirjoittaja, tv-juontaja, nyrkkeilijä, motoristi – hän oli kaikkea tätä mutta paljon muutakin: ristiriitainen persoona, äärimmäisyysihminen ja elämäntaiteilija, kulttuuripiirien sivistynyt häirikkö, enfant terrible.
Poikana hän kertoi miettineensä, ryhtyisikö isona profeetaksi vai taikuriksi ja päätyi ajattelemaan itseään taiteilijana, koska silloin on mahdollista olla molempia. "Mä teen tilateosta omasta elämästäni. Mä teen ristiriitaisia tekoja, jotka on kaikki tietoisia, vaikka ei aina rationaalisia."
Kontion tuotantoon kuuluvat romaanien Lajinsa viimeinen ja Kausi helvetissä lisäksi mm. lukuisat lehtikirjoitukset, joissa hänen laaja-alainen sivistyksensä yhdistyy oivaltavaan omaperäisyyteen ja kirjalliseen lahjakkuuteen.
Kari Kontio oli kuvainkaataja ja ilkikurinen vastarintamies mutta ei nihilisti. Näennäisen kyynnisyyden alta paljastui elämässään monet käänteet ja kolhutkin kokenut ihminen, joka mm. osasi opettaa ystävilleen suhteellisuudentajua: ”Niin kauan kuin ei olla palavassa talossa, ei ole mitään hätää.”

RISTO ERONEN, ARNO KOTRO, kirjailijoita ja Kari Kontion ystäviä.

Harold Pinterin Nobel-luento

2005-12-22T05:17:00.000-08:00

Harold Pinterin Nobel-luento on julkaistu Voima-lehdessä 1/2006, ja löytyy myös osoitteesta:

http://www.voima.fi/content/view/full/1558

Pinterin alkuperäinen luento videoineen (kannattaa katsoa ja kuunnella!) ja useina käännöksinä on osoitteessa:

http://nobelprize.org/literature/laureates/2005/pinter-lecture.html

Tällä sivulla vieraili noin kuukauden aikana 250 kävijää.

Kiitos mielenkiinnosta!