Taide, totuus ja politiikka

Tampereella ilmestyvässä Aamulehdessä on lukuvuoden alkaessa käyty keskustelua koulutuksesta, erityisesti kotikouluksi kutsutusta tavasta opettaa lapsia. Tässä hieman laajennettu puheenvuoroni keskusteluun:

Marjo Vuorikoski kaipaili (AL 13.8.) Suomen koulujärjestelmään vaihtoehtoja hakemalla vertailukohtaa ja mallia Yhdysvaltojen kotikoulutoiminnasta, yksityiskoulujakin väläytellen. Koulumallien etsintä valtameren takaa on kuitenkin ongelmallista, ellemme pyri vaihtamaan myös yhteiskuntamallia.
Yhdysvaltojen ja Suomen yhteiskuntajärjestelmät perustuvat toisistaan poikkeaville aatteille ja käytännöille. Yhdysvalloissa tärkeimpänä arvona pidetään yksilön vapautta, jonka saa käytännössä vain rahalla. Etenkin konservatiivipiireissä yksilön vapauteen liitetään perhekeskeisyys ja perheen koossapysyminen, jotka nekin ovat enemmän myyttejä kuin nykytodellisuutta. Yhteiskunnan konservatiivinen yläluokka käyttää näitä myyttejä vallan välineinään lähes yhtä voimallisesti kuin pelkoa vihollisesta imperiumin porteilla.
Suomalaisia myyttejä on jo vuosikymmenet hahmotettu toiselta pohjalta, yhteisyyttä tavoitellen, vihollisuuksia vältellen. Mallimme on perustunut sellaiseen koulutus- ja hyvinvointipolitiikkaan, jossa kutakuinkin kaikki on yritetty pitää samassa veneessä. Perustaa on muiden keinojen ohella rakennettu pian 40 vuotta täyttävällä peruskoululla tasapuolisia koulutusmahdollisuuksia kehittäen. Onpa suomalaisen koulutuksen menestystarinaa ihasteltu ulkomaita myöten.
Nyttemmin on alettu ajatella, että yhteistä venettä ei enää ole, ja jokaisen on kilpailtava pelastusvenepaikasta yksikseen globaalin talouden aallokossa. Ehkä jo ajatellaan, vaikkei vielä sanota, kuten Pentti Linkola kerran: ”Ne, jotka rakastavat elämää ja kunnioittavat elämää, lyövät laivakirveellä partaisiin takertuneet liiat kädet poikki”. Etenkin näivettyvää julkista sektoria koskeva politiikka todistaa harvennushakkuiden alkaneen. Koululaivaa on tunnetusti hidas kääntää, mutta ehkä senkin kurssi muuttuu, kun tarpeeksi yrittää.
Kotikouluajatus on yritelmä tähän suuntaan ja siihen liittyy yhteiskunnan toiminnan kannalta keskeisiä kysymyksiä.
Vietin perheeni kanssa vuoden Minneapolisissa Yhdysvalloissa. Tyttäreni kävi suomalaisen opetussuunnitelman neljännen luokan kotona äitinsä ja vähän isänsäkin johdolla Tammelan koulusta saatujen ohjeiden mukaan. Silti pidimme tärkeänä saattaa hänet paikallisen lähikoulun taitavien, huolehtivien ja työhönsä sitoutuneiden opettajien huomaan. Kuinkahan kotikouluun suhtautuvat sukupuolten tasa-arvokysymyksistä kiinnostuneet? Moniko suomalaisnainen (tai -mies) vaihtaisi korkean koulutuksensa lastensa kotikouluopettajuudeksi? Kotikoulumallissa ei liene tarvetta myöskään huipputasoiselle opettajankoulutukselle ja taitaville opettajille. [Eipä silti. Opettaminen kotona on tosi raskasta työtä paitsi tiedollisesti myös henkisesti - sekä lapselle että vanhemmille. Vanhemman ja opettajan auktoriteetit ovat eri asia, ne rakentuvat eri aineksista, ja hyvä niin. "Kotikouluvuoden" aikana arvostukseni - jos mahdollista - edelleen nousi opettajien tekemää työtä kohtaan. He ansaitsevat kaikkien vanhempien tuen!]
Tyttäreni käymän koulun oppilaat tulivat eri puolilta maailmaa, 67:stä eri maasta. Miten heille olisi käynyt vieraassa maassa kotiin jätettyinä? Kuinka moni olisi saanut välttämättömän opetuksen? Kenties vain ne muutamat, joiden vanhemmilla olisi ollut varaa maksaa paikallinen kotiopettaja. Muut olisi pudotettu veneestä koulun edustaman yhdysvaltalaisen yhteiskunnan ulkopuolelle. Sama voisi helposti tapahtua myös luokkajakautuneen Suomen lapsille aivan ilman maahanmuuttajiakin.
Perustietojen ja -taitojen opettamisen ohella koululla onkin keskeinen yhteiskuntaa koossapitävä ja lasten sosiaalista kasvua edistävä tehtävä. Tyttärelleni oli iso ilo päästä päivittäin kouluun hyvien opettajien ja kavereiden pariin. Näin hän ajattelee Tammelan kouluun palatessaankin.
Kotikouluideologia ei kuulu Suomeen, eikä se ole suosittu ajatus Yhdysvaltojen demokraattisessa pohjoisosassakaan. Maan etelä- ja keskiosissa asuvien konservatiivien vaalimat perhearvot selittävät osaltaan kotikoulun sittenkin vähäisen suosion. Toinen syy ovat erilaiset uskonlahkot ja kolmas julkisen koulujärjestelmän osittain huono maine.
Kotikoulu sopii puhtaasti tiedollisia ja kilpailullisia arvoja korostavaan ilmapiiriin, jossa yhteiskunnan tasa-arvopyrkimykset ovat vähemmän tärkeällä sijalla. Yhdysvaltalaistutkijat ovatkin esittäneet huolensa siitä, että lasten opettaminen kotona lisää dramaattisesti jo ennestään hälyttävää ihmisten eristäytymistä toisistaan vauhdittaen yhteiskunnallisen eriarvoisuuden ja eripuran kasvua.
Peruskoulu voi olla teoreetikoiden mainitsema väkivaltakoneisto, keskeinen osa yhteiskunnan alistamis- ja hallintajärjestelmää, ja lapsi osa valtiojohtoista taloudellisen toiminnan systeemiä. Mutta kotikoulu ei ole peruskoulun vaihtoehto muualla kuin joidenkin vaalimissa unelmissa luokkayhteiskunnasta, jotka taannuttaisivat jo nyt vaaranalaisia koulutuksellisia, sukupuolisia ja taloudellisia tasavertaisuuspyrkimyksiä. Yhdysvallat ei ole Suomi, vaikka moni ”menestyjä” tästä ajattelemattomuuksissaan ja ahneuksissaan haaveilee.

[Tulen aina puolustamaan periskoulua, se on heikkouksineen ja ongelmineen hieno sosiaalinen innovaatio verrattuna esim. Yhdysvaltojen pirstoutuneeseen ja monin tavoin epätasa-arvoa tuottvaan koulutusjärjestelmään.]