Taide, totuus ja politiikka

Ja sitten on tämä uusien opiskelijoiden ohjaaminen, eli niin kutsutut orientoivat opinnot. Toisella laitoksilla ne ovat hyvinkin vapaamuotoiset, toisilla ohjataan tiukasta ja tarkkaan. Kasvatustieteissä tunnetusti nipotetaan melkein kaikessa, kuten taidetaan tehdä tässäkin. Kaikenlaista opintojen käytännön kannalta tarpeellista niihin näytetään ahdetun, kuten tenttikuorien esittely niin kuin käytäntö ei tätä opettaisi.

Mutta missä orientoivista on kaikki kriittinen aines? Yliopiston merkityksen, tarkoituksen ja tarpeellisuuden pohdiskelu? Ei kai se ole nykytilanteessa oikein rehellistä, että me opettajat vittuunnumme kaiken maailman UPJ yms. arvioissa ja hankepaineessa, ja samalla esitämme opiskelijoille ns. hyvää opettajaa? Tarkoitan vain, että olisi kohtuullista kertoa opiskelijoille alusta lähtien nykyisestä korkeakoulupolitiikasta, vaikka sitä Heikki Patomäen UPJ-kirjaa yhdessä tavaten, johon Hannu Simolan (Kasvatus 2/2006, 197) mukaan "jokaisen yliopistosta kiinnostuneen tulisi tutustua, sanottakoonpa vaikka maisteriopiskelijoista yliopiston rehtoreihin..."

Lisäisin tähän myös opintonsa aloittavat opiskelijat, jotta myös yliopisto-opiskelun yhteiskunnallinen puoli saataisiin heti alusta näkyviin. Muutoin ollaan tilanteessa, jossa kaiken maailman reflektoivia ja tunteellisia portfolioita ja opintosalkkuja kirjoitellaan autuaan tietämättöminä siitä "portfolioyhteiskunnasta", jossa salkkuja jonain päivänä availlaan ja esitellään. Tätä kai olisi kriittinen kasvatussosiologia noin sanotussa käytännössä.

ROUDAN COWBOY


40-vuotiaalle Akille



Saapuu kuin saluunaan

ja huutaa: Mary, elokuvaa!

Tuntee ne, jotka jäivät; ja ne

joiden kirkkaat päivät ovat

sadetta siniseltä taivaalta.

Roudan cowboy

kysyy unelmien fight, klubilla:

”Tuhoudunko synkkään, yksin, niin kuin Olavi?

Vai olenko ajanhengen reportteri? – Ehkä kysymys auttaa pelastumaan.

Juoksee nyt, aavistaa,

raataa asfalttiviidakossa,

kiven silmästä kiveä pusertaa.

Hän tietää työt ja päivät

ja mitä informaatiotuulessa merkitsee.

Ja sen, kun kadottaa

leijuu tyhjän päällä, ilmavirta kantaa

Näkee ne, jotka päässeet ei

orgastisen kaipauksen onnelaan,

alla punaisten lyhtyjen puolikuun taivaan

saapuu kuin saluunaan.

Kollegani kaverin kummin kaima kertoi kuulleensa jonkun kertoneen kahvipöydässä jostain ulkomaisen yliopiston laitoksesta, jossa oli otettu tosissaan tutkijoiden imagon rakentaminen. Itsestä täytyi tehdä brändi, kartuttaa tiedemeriittien lisäksi yhteiskunnallista näkyvyyttä. Joiltain se oli onnistunut helpommin kuin toisilta. "Olin ulkomailla, jossa hoidin saman aikaisesti kahta vierailuprofessuuria, vietin luovaa laatuaikaa lukien, kirjoittaen ja matkaillen. Ja tietenkin tutkimusverkostoni tutkijoiden kanssa runsaasti julkaisten. Palasin sitten kutsuttuna eli ehdottoman pätevänä kotiyliopistoni professorin virkaan oltuani ennen sitä paitsi edellä mainituissa ulkomaisissa viroissa myös useissa suomalaisten yliopistojen vakituisissa professorin viroissa. Toin mukanani tähtioppilaani ja ajan koulukuntani ajattelun tuota pikaa sisään perusopetukseen. Tulin, näin ja voitin."

Sitten oli ollut niitä kuvaelmia, jotka eivät vakuuttaneet oikein mitenkään. "Bräntäisin iteni siitä lähtökohrasta, että onhan tässä yritetty kaikenlaista, haettu virkoja, muttei saatu. Tehty jonkinlaista tutkimustakin ja yritetty luoda kontakteja sinne sun tänne, mutta ei niistäkään oikein ole mitään syntynyt. Tällä mun omalla laitoksella, näin kai voi sanoa, että niinku omalla kunen oo täältä mihkään lähteny, ei ole syntynyt näiden 20 vuoden aikana oikein mitään näkyvää, tohtorit ovat olleet mitä sattuu, ku niitä pitää nykysin tuottaa mutta ainakaan ohjausta ne ei o saaneet. Ja milläs sitä oikein ohjaisi, kunnei oo jaksanu perehtyä uusiin juttuihin metoreissa ja sen semmoisissa. Nyt sitten eläkeiän kynnyksellä tarjottiin taas sellaista yhtä pätkähommaa, sellasta saattohoitoohan tää vähä on, mutta otettavahan se on vastaan, kun laitoksella joutuis taas tosi huonoihin hommiin, opettaan ja sillai."

Tampereella ilmestyvässä Aamulehdessä on lukuvuoden alkaessa käyty keskustelua koulutuksesta, erityisesti kotikouluksi kutsutusta tavasta opettaa lapsia. Tässä hieman laajennettu puheenvuoroni keskusteluun:

Marjo Vuorikoski kaipaili (AL 13.8.) Suomen koulujärjestelmään vaihtoehtoja hakemalla vertailukohtaa ja mallia Yhdysvaltojen kotikoulutoiminnasta, yksityiskoulujakin väläytellen. Koulumallien etsintä valtameren takaa on kuitenkin ongelmallista, ellemme pyri vaihtamaan myös yhteiskuntamallia.
Yhdysvaltojen ja Suomen yhteiskuntajärjestelmät perustuvat toisistaan poikkeaville aatteille ja käytännöille. Yhdysvalloissa tärkeimpänä arvona pidetään yksilön vapautta, jonka saa käytännössä vain rahalla. Etenkin konservatiivipiireissä yksilön vapauteen liitetään perhekeskeisyys ja perheen koossapysyminen, jotka nekin ovat enemmän myyttejä kuin nykytodellisuutta. Yhteiskunnan konservatiivinen yläluokka käyttää näitä myyttejä vallan välineinään lähes yhtä voimallisesti kuin pelkoa vihollisesta imperiumin porteilla.
Suomalaisia myyttejä on jo vuosikymmenet hahmotettu toiselta pohjalta, yhteisyyttä tavoitellen, vihollisuuksia vältellen. Mallimme on perustunut sellaiseen koulutus- ja hyvinvointipolitiikkaan, jossa kutakuinkin kaikki on yritetty pitää samassa veneessä. Perustaa on muiden keinojen ohella rakennettu pian 40 vuotta täyttävällä peruskoululla tasapuolisia koulutusmahdollisuuksia kehittäen. Onpa suomalaisen koulutuksen menestystarinaa ihasteltu ulkomaita myöten.
Nyttemmin on alettu ajatella, että yhteistä venettä ei enää ole, ja jokaisen on kilpailtava pelastusvenepaikasta yksikseen globaalin talouden aallokossa. Ehkä jo ajatellaan, vaikkei vielä sanota, kuten Pentti Linkola kerran: ”Ne, jotka rakastavat elämää ja kunnioittavat elämää, lyövät laivakirveellä partaisiin takertuneet liiat kädet poikki”. Etenkin näivettyvää julkista sektoria koskeva politiikka todistaa harvennushakkuiden alkaneen. Koululaivaa on tunnetusti hidas kääntää, mutta ehkä senkin kurssi muuttuu, kun tarpeeksi yrittää.
Kotikouluajatus on yritelmä tähän suuntaan ja siihen liittyy yhteiskunnan toiminnan kannalta keskeisiä kysymyksiä.
Vietin perheeni kanssa vuoden Minneapolisissa Yhdysvalloissa. Tyttäreni kävi suomalaisen opetussuunnitelman neljännen luokan kotona äitinsä ja vähän isänsäkin johdolla Tammelan koulusta saatujen ohjeiden mukaan. Silti pidimme tärkeänä saattaa hänet paikallisen lähikoulun taitavien, huolehtivien ja työhönsä sitoutuneiden opettajien huomaan. Kuinkahan kotikouluun suhtautuvat sukupuolten tasa-arvokysymyksistä kiinnostuneet? Moniko suomalaisnainen (tai -mies) vaihtaisi korkean koulutuksensa lastensa kotikouluopettajuudeksi? Kotikoulumallissa ei liene tarvetta myöskään huipputasoiselle opettajankoulutukselle ja taitaville opettajille. [Eipä silti. Opettaminen kotona on tosi raskasta työtä paitsi tiedollisesti myös henkisesti - sekä lapselle että vanhemmille. Vanhemman ja opettajan auktoriteetit ovat eri asia, ne rakentuvat eri aineksista, ja hyvä niin. "Kotikouluvuoden" aikana arvostukseni - jos mahdollista - edelleen nousi opettajien tekemää työtä kohtaan. He ansaitsevat kaikkien vanhempien tuen!]
Tyttäreni käymän koulun oppilaat tulivat eri puolilta maailmaa, 67:stä eri maasta. Miten heille olisi käynyt vieraassa maassa kotiin jätettyinä? Kuinka moni olisi saanut välttämättömän opetuksen? Kenties vain ne muutamat, joiden vanhemmilla olisi ollut varaa maksaa paikallinen kotiopettaja. Muut olisi pudotettu veneestä koulun edustaman yhdysvaltalaisen yhteiskunnan ulkopuolelle. Sama voisi helposti tapahtua myös luokkajakautuneen Suomen lapsille aivan ilman maahanmuuttajiakin.
Perustietojen ja -taitojen opettamisen ohella koululla onkin keskeinen yhteiskuntaa koossapitävä ja lasten sosiaalista kasvua edistävä tehtävä. Tyttärelleni oli iso ilo päästä päivittäin kouluun hyvien opettajien ja kavereiden pariin. Näin hän ajattelee Tammelan kouluun palatessaankin.
Kotikouluideologia ei kuulu Suomeen, eikä se ole suosittu ajatus Yhdysvaltojen demokraattisessa pohjoisosassakaan. Maan etelä- ja keskiosissa asuvien konservatiivien vaalimat perhearvot selittävät osaltaan kotikoulun sittenkin vähäisen suosion. Toinen syy ovat erilaiset uskonlahkot ja kolmas julkisen koulujärjestelmän osittain huono maine.
Kotikoulu sopii puhtaasti tiedollisia ja kilpailullisia arvoja korostavaan ilmapiiriin, jossa yhteiskunnan tasa-arvopyrkimykset ovat vähemmän tärkeällä sijalla. Yhdysvaltalaistutkijat ovatkin esittäneet huolensa siitä, että lasten opettaminen kotona lisää dramaattisesti jo ennestään hälyttävää ihmisten eristäytymistä toisistaan vauhdittaen yhteiskunnallisen eriarvoisuuden ja eripuran kasvua.
Peruskoulu voi olla teoreetikoiden mainitsema väkivaltakoneisto, keskeinen osa yhteiskunnan alistamis- ja hallintajärjestelmää, ja lapsi osa valtiojohtoista taloudellisen toiminnan systeemiä. Mutta kotikoulu ei ole peruskoulun vaihtoehto muualla kuin joidenkin vaalimissa unelmissa luokkayhteiskunnasta, jotka taannuttaisivat jo nyt vaaranalaisia koulutuksellisia, sukupuolisia ja taloudellisia tasavertaisuuspyrkimyksiä. Yhdysvallat ei ole Suomi, vaikka moni ”menestyjä” tästä ajattelemattomuuksissaan ja ahneuksissaan haaveilee.

[Tulen aina puolustamaan periskoulua, se on heikkouksineen ja ongelmineen hieno sosiaalinen innovaatio verrattuna esim. Yhdysvaltojen pirstoutuneeseen ja monin tavoin epätasa-arvoa tuottvaan koulutusjärjestelmään.]

Tällaistakin paatosta blogeista löytää:

"Monelle isistämme kasvaminen sodan jälkeisessä maisemassa tarkoitti päällisin puolin vahvaa isää, jonka psyyke kuitenkin rakoili ainakin silloin, kun liika viina vei päiväjärjen ja -järjestyksen. Monet varmaan vannoivat salaa: "Ei koskaan tuollaiseksi!" Ja sitten tuli naisten vapautusliike, pian sen jälkeen ensimmäiset "hallitut rakennemurrokset". Miehet joutuivat etsimään paikkaansa, eikä sitä tahtonut löytyä mistään. Moni etsi isiensä tapoja, poissaoloja, viinaa, vieraita naisia. Naisten ei tosin enää ehkäisypillerin aikakaudella tarvinnut sietää tätä, eikä surkeita "kotirintamamiehiä", jotka osasivat kyllä tarvittaessa leipoa pullaa ja rassata lähiökaksioidensa autotalleissa Anglioitaan, mutta joissa ei ollut sellaista munaa, jota emansipaatioeukot olisivat totelleet; näille naisille ei tahtonut riittää mikään, enää nämä hyvin koulutetut ja kilteiksi kasvatetut naiset eivät etsineet "normaalia" perhe-elämää kiltteytensä kulminaationa, vaan hakivat omaa sotaansa jotta olisivat voineet tappaa ja tulla tapetuksi, haavoittua, ja palata sitten kotiin hoitamaan lapsiaan. Ja tämä jatkuu yhä nykyisessä teknouskovaisten kolmannessa tasavallassa. Eilen juttelin erään juuri eronneen, suunnilleen ikäiseni naisen kanssa joka virkki sanoiksi seuraavan: "Me ei tarvita miehiä kuin lasten tekoon, eikä oikeestaan siihenkään. Ehkä meidän emansipoituneiden naisten, joille minkäänlainen ihmemieskään ei oikein näytä riittävän, pitäisi ottaa muutama askel takaisin". Miehet ovat joutuneet toisen tasavallan tasa-arvo- ja hyvinvointipolitiikan autuudesta ja "suurten" isiensä seurauksesta patti- ellei peräti matti-tilanteeseen. Seuraavaa konstruktiivista siirtoa ei näy, ellei siksi lasketa muuttamista Kustaviin tai Kuhmoon, ja yhteiskunnan jättämistä naisten kontolle. Tämä kai on ollut joidenkin itseoppineiden kirvesmieskirjailijoiden ehdottama ratkaisu: "pitäkää perkele, hoitakaa hommat, me lähdetään kalastamaan". En nyt sitten tiedä, mitä se ratkaisisi, mutta kertoo ehkä osaltaan siitä ahdingosta, johon miessuku on itsensä täysissä ymmärryksissä asettanut. Tässä mielessä neljännen, "naisten" tasavallan voittajia ovat korkeakoulutettujen naisten ohella kaikenmaailman metroseksuaalit, tai homot, joita naiset eivät koe minkäänlaisina vastustajina tai taakkoina, vaan 14-tuntista työpäivää painavina, innovatiivisina yhteistyökumppaneina erilaisissa sisältötuotantoprojekteissa. Jotkut filosofit ovatkin todennäköisesti oikeaan osuen ennustaneet tulevaisuuden miesgenitaaliseksi selviytyjätyypiksi heterolta näyttävää homoa tai sellaiseksi tekeytyvää tosihetskua, jonka käsissä kääntyvät niin vauvat kuin letut. Seuraava edistysaskel tällä tiellä on jakkupukuisten brusiloiden ahtautuminen korporaatioiden hallituksiin ja sieltä toimitusjohtajiksi. Peukalonsa huippuvireeseen pleikkarien pururadoilla treenanneille ja kuntohuippua mäyräkoiran kanssa hioneille teknojätkäpojille ei jää muuta vaihtoehtoa kuin Vihreiden ja muiden prekaarien huutama kansalaispalkka. Mitään muuta mies ei neljännessä tasavallassa osaa eikä ansaitse."

Olin eilen Suomenlinnan kesäteatterissa katsomassa KOMin version Linnan Pohjantähdestä rakkaan ystäväni kanssa. Sekavin tuntein sieltä poistuin. Kovin oli epätasainen esitys kaikilta osin. Dramaturgia häilyi, samoin jotkut näyttelijät. Muutamat heistä pitivät kutinsa oikein hyvin. Ensimmäinen näytös toimi joten kuten, mutta toinen jakso floppasi aika pahasti. Koskelan perheen ja muiden punaisten tragediaa reviteltiin eikä siitä lopulta edetty oikein mihinkään suuntaan. Ensimmäinen näytöksessä yritettiin komediaa, siihenkin Linnan teksti toki venyy. Toisessa näytöksessä tästä ei enää ollut oikein jälkeäkään, miksi olisi ollutkaan.

Mutta tietenkin on niin, että Linnan tekeminen on vaikeaa. Oliko se Jyrki Lehtola, joka joskus tokaisi, että "voi Väinö v-n Linna", eli että minkä teit, kun loit sellaisia järkäleitä, josta ei päästä eteen ei taakse, ei yli eikä ympäri.

Esitys kuitenkin uuden luennan Töyryn suorittamalle torpparinsa häädölle. Jäin pohtimaan Laurilan Aliinan vastausta, kun perhettä ajetaan maantielle. "Pankaa lapsille vaatteet ylle", komentaa nimismies. "Paleltukoot! Mitä saatanaa ne tämmösessä maailmassa tekeevät?". - Eikö tämä ole oleellisesti "oikea" vastaus kapitalistiselle sortojärjestelmälle ja myös nykysysteemille, eikä minkään lässyvasemmiston vastaus, joka ei käsitä, että jos käytössä on ainoastaan sorron (ennen ja nyt) tai "vaihtoehdottomuuden kieli" (nyt), silloin on vastattava samalla mitalla. "Olisi asetettava kova kovaa vastaan, ylpeänä", kuten Holvas ja Vähämäki kirjoittavat Odotustila-kirjassaan, jossa maantien nähdään vapautena, vaikka se Lauriloiden kaltaisessa tilanteessa sitä tuskin oli.