Taide, totuus ja politiikka

Tällaistakin paatosta blogeista löytää:

"Monelle isistämme kasvaminen sodan jälkeisessä maisemassa tarkoitti päällisin puolin vahvaa isää, jonka psyyke kuitenkin rakoili ainakin silloin, kun liika viina vei päiväjärjen ja -järjestyksen. Monet varmaan vannoivat salaa: "Ei koskaan tuollaiseksi!" Ja sitten tuli naisten vapautusliike, pian sen jälkeen ensimmäiset "hallitut rakennemurrokset". Miehet joutuivat etsimään paikkaansa, eikä sitä tahtonut löytyä mistään. Moni etsi isiensä tapoja, poissaoloja, viinaa, vieraita naisia. Naisten ei tosin enää ehkäisypillerin aikakaudella tarvinnut sietää tätä, eikä surkeita "kotirintamamiehiä", jotka osasivat kyllä tarvittaessa leipoa pullaa ja rassata lähiökaksioidensa autotalleissa Anglioitaan, mutta joissa ei ollut sellaista munaa, jota emansipaatioeukot olisivat totelleet; näille naisille ei tahtonut riittää mikään, enää nämä hyvin koulutetut ja kilteiksi kasvatetut naiset eivät etsineet "normaalia" perhe-elämää kiltteytensä kulminaationa, vaan hakivat omaa sotaansa jotta olisivat voineet tappaa ja tulla tapetuksi, haavoittua, ja palata sitten kotiin hoitamaan lapsiaan. Ja tämä jatkuu yhä nykyisessä teknouskovaisten kolmannessa tasavallassa. Eilen juttelin erään juuri eronneen, suunnilleen ikäiseni naisen kanssa joka virkki sanoiksi seuraavan: "Me ei tarvita miehiä kuin lasten tekoon, eikä oikeestaan siihenkään. Ehkä meidän emansipoituneiden naisten, joille minkäänlainen ihmemieskään ei oikein näytä riittävän, pitäisi ottaa muutama askel takaisin". Miehet ovat joutuneet toisen tasavallan tasa-arvo- ja hyvinvointipolitiikan autuudesta ja "suurten" isiensä seurauksesta patti- ellei peräti matti-tilanteeseen. Seuraavaa konstruktiivista siirtoa ei näy, ellei siksi lasketa muuttamista Kustaviin tai Kuhmoon, ja yhteiskunnan jättämistä naisten kontolle. Tämä kai on ollut joidenkin itseoppineiden kirvesmieskirjailijoiden ehdottama ratkaisu: "pitäkää perkele, hoitakaa hommat, me lähdetään kalastamaan". En nyt sitten tiedä, mitä se ratkaisisi, mutta kertoo ehkä osaltaan siitä ahdingosta, johon miessuku on itsensä täysissä ymmärryksissä asettanut. Tässä mielessä neljännen, "naisten" tasavallan voittajia ovat korkeakoulutettujen naisten ohella kaikenmaailman metroseksuaalit, tai homot, joita naiset eivät koe minkäänlaisina vastustajina tai taakkoina, vaan 14-tuntista työpäivää painavina, innovatiivisina yhteistyökumppaneina erilaisissa sisältötuotantoprojekteissa. Jotkut filosofit ovatkin todennäköisesti oikeaan osuen ennustaneet tulevaisuuden miesgenitaaliseksi selviytyjätyypiksi heterolta näyttävää homoa tai sellaiseksi tekeytyvää tosihetskua, jonka käsissä kääntyvät niin vauvat kuin letut. Seuraava edistysaskel tällä tiellä on jakkupukuisten brusiloiden ahtautuminen korporaatioiden hallituksiin ja sieltä toimitusjohtajiksi. Peukalonsa huippuvireeseen pleikkarien pururadoilla treenanneille ja kuntohuippua mäyräkoiran kanssa hioneille teknojätkäpojille ei jää muuta vaihtoehtoa kuin Vihreiden ja muiden prekaarien huutama kansalaispalkka. Mitään muuta mies ei neljännessä tasavallassa osaa eikä ansaitse."