Taide, totuus ja politiikka

Muutamassa aiemmassa entrissä olen makustellut ajatusta siitä, että Kiasman voiman näytön tarkoitus ei ollutkaan pelkkä anarkistiporukan mielenosoituksen ennaltaehkäisy, vaan niin sanottujen tavallisten ihmisten opettaminen pysymään aisoissa; ne olivat "uhkaus, näyttö siitä, että tämä yhteiskuntajärjestelmä puolustautuu" (Linkola).

Suomalainen poliisi on lukenut hyvin terrorismin vastaista sotaa käsittelevät läksynsä, ehkä liiankin hyvin. Joskus läksynsä lukeneita kutsuttiin pilkkanimellä pinko. "Vitun pinko!" Pingottaako poliisi?

Yhdysvalloissa jotkut kriittiset ajattelijat väittävät "terrorismin vastaisen sodan" olevan suunnattu omia vastaan, pelottelumielessä. Henry Giroux kirjoittaa: "The war against terrorism is part and parcel of the war against democracy at home" (kirjassa Take Back Higher Education, 2004, s. 57) Samassa yhteydessä hän viittaa Slavoj Zizekin artikkeliin Today, Iraq. Tomorrow... Democracy, jossa tämä esittää helvetin kaamean epäilyn:

"Direct American occupation of a large and key Arab country—how could this not generate a reaction of universal hatred? One can already imagine thousands of young people dreaming of becoming suicide bombers, and how that will force the U.S. government to impose a permanent high-alert emergency state. At this point, one cannot resist a slightly paranoid temptation: What if the people around Bush know this, what if this 'collateral damage' is the true aim of the entire operation? What if the true target of the 'war on terror' is American society itself—the disciplining of its emancipatory excesses?" (tummennus, JS)

Siinä se: lievän paranoidi epäily liian emansipaation suitsimisesta. Mutta ei kai tässä mitään uutta ole, poliisi on valtiollinen instrumentti, joka määritelmän mukaan harjoittaa rakenteellisesti legitimoitua väkivaltaa kansalaisiaan kohtaan, ja toimii - tai ainakin sen pitäisi toimia - poliittisessa valvonnassa. Supoa ei valvo kukaan. Entä muuta poliisia? Kaikkein olennaisinta on kysyä, kuka vartioi vartioita? Missä ovat poliitikot? Missä on Rajamäen rykmentti? Ja mitä se tekee meille? Kenen puolella se on, mitä parlamentaarisuus tarkoittaa jne.?

Minusta nämä ovat tärkeitä kysymyksiä ja onhan niihin päätoimittaja Matti Apusen tilaama vastauskin olemassa: 68 % meistä pitää poliisin toimintaa oikeutettuna. Mikä suomeksi sanottuna tarkoittaa, että "me" olemme jo jakautuneet niihin, jotka tarpeen tullessa - ehkä jo pian - ovat valmiit vaikka mihin - kavaltamaan lähimmäisen, lukitsemaan ovensa, tilaamaan "turvallisuuspalveluja", hankkimaan kättä pitempää tuulikaappiin - oman nahkansa säilyttämiseksi ja niihin, jotka ovat kusessa, kun se aika koittaa.

Aatteellinen muutos on mahdollinen, ainakin joskus, kuten näyttelijä Timo Välisaaren tapaus osoittaa. Vuonna 2000 Välisaari palveli upseerikokelaana Vekaranjärvellä, jossa minäkin nuorena kerran aivottomana vaelsin jättäen ne samaan paikkaan, jonne siviilivehkeetkin, kun astuttiin palvelukseen.
Välisaari pääsi kokelasaikanaan näyttelijäoppiin Tampereen yliopistoon ja haki ja sai lykkäystä palveluksesta. Ja kas, kun vuonna 2006 tuli aika käydä uudelleen armeijan harmaisiin jäljelle jääneeksi ajaksi, melkein vänrikki Välisaari valitsi siviilipalveluksen Lapinjärvellä. Miksi? - Kuudessa vuodessa ajatukseni ja vakaumukseni ovat muuttuneet. Sisimmässäni ajattelen murhaamisen olevan murhaamista, vaikka sitä perusteltaisiinkin hyvällä asialla. Mielestäni Suomella ei myöskään ole sitä suurhyökkäyksen uhkaa, johon puolustusvoimat nykyiselläänkin valmistautuu. No mutta mutta, onko tämmöinen ex-sotaherra edes isänmaallinen? - Erittäin isänmaallinen. Mielestäni isänmaallisuus tarkoittaa ihmisten tekoja maataan kohtaan ja maanmiehiään kohtaan. Tässä ajassa isänmaallisuutta ovat luonnonsuojelu, lähimmäisistään huolehtiminen ja yhteiskunnan ajankohtaisiin ongelmiin perehtyminen. (Haastatteluotteet Aamulehden sunnuntailiitteestä 24.9.)

Iso käsi Timolle!

Kalastaja Pentti Linkola, vanha vastarintamies, on lähettänyt Sääksmäeltä kirjeen Helsingin Sanomiin ja osallistunut 28.9.2006 keskusteluun Asem-kokouksen alla järjestetystä mielinosoituksesta, jonka poliisi taltutti alkutekijöihinsä. Linkolan näkemykset ovat vuosien varrella vaihdelleet ja muuttuneet, mutta nyt hän näyttää asettuvan nuorten mielenosoittajien puolelle.
Kiinnostava ja tärkeä huomio on Linkolan näkemys poliisin runsaan voimankäytön perusteista: yhteiskuntajärjestelmän puolustautuminen sellaista ideologiaa vastaan, joka yrittää nujertaa nykyisen järjestelmän. Toinen Linkolan tärkeä näkökulma on se, että järjestelmä murtuu vasta, kun sen väkivaltakoneisto - poliisi ja puolustusvoimat - asettuu mielenosoittajien puolelle. Suomessa näin ei tapahdu koskaan, kaukana Venezuelassa niin tapahtui, muttei ilman vaaleilla valittua johtajaa... Demokraattinen kumous näytti mahdolliselta, mutta yhteiskunnalliset olosuhteet olivat tyystin toiset kuin Suomen "kypsässä demokratiassa".
Poliisin tunnistimet ovat joka tapauksessa asetettu herkälle, ja ilmassa on suuren urheilujuhlan tuntua, miltei kuin 1930-luvulla poliisin hajottaessa työväestön vappumarsseja mustapaitojen anteliaalla avustuksella. Silloinen työväenaate - kansainvälisine solidaarisuuksineen ja rauhanaatteineen - oli uhka jatkosodaksi kutsutulle viimeiselle Suur-Suomi -hankkeelle, ja siksi kirkasotsainen kansojen ystävyys oli tukahdutettava ellei muuten niin voimalla.
Tänään poliisi on yhtä tarkkasilmäinen kuin silloin: se näkee Smash Asemin taustalla olevan taloudellisen globalisaation vastaisen aatteen uhkaksi taloudelliselle kilpailulle ja työntekijöiden globaalille polkemiselle. Toki tähän kehitelmään sisältyy konspiraation vivahde, mutta kuitenkin on kysyttävä, kuka vartioisi vartioita, ja annettava Linkolan esittää oma pointtinsa:

"Asem-mielenosoitus oli hyökkäys talouskasvun uskontoa vastaan

Noin viikkoa ennen Asem-kokousta jouduin sattumalta Helsingissä vanhana veteraanina mukaan mielenosoitukseen, joka oli suunnattu yleensä yksityisautoilua ja erityisesti autoliikennettä kasvattavaa keskustatunnelia vastaan. Kuljettiin mutkitellen keskikaupungin halki, kulkuemielenosoitus oli minulle uusi kokemus.
Oli ilo nähdä nuorten ihmisten banderollien lisäksi heiluttavan liinojaan, puhaltavan pilleihinsä ja tekevän vauhdissa taitotemppujaan. Yksi tyttö puikkelehti kärppänä katuviereltä toiselle ja tuikkasi varmaan satoja esitteitä yleisön käsiin.
Ja oli myös ilo nähdä taitavia poliiseja, jotka suojelivat kulkuetta edestä ja takaa ja ehtivät joka kadunkulmaan pysäyttämään auto- ja raitiovaunuliikenteen. Ja kuitenkin meitä oli vain noin 70. Varmaankin heikko tiedotus, arkipäivä, työaika.
Olen pitkän elämän aikana kokenut poliisin toimia monta kertaa – sivullisena, asianomistajana ja rikollisena. Kaikissa tapauksissa poliisi on ollut asiallinen, huolehtivainen, joskus hauska. Oma suhteeni poliisiin on hyvin lämmin. Esimerkiksi voin ottaa laittoman mielenosoituksen Inarin erämaassa vuosia sitten. Sabotoimme eri tavoin metsäautotien rakentamista ja kytkeydyimme kettingein raivaustraktoriin.
Neuvottelujen jälkeen mieslukuisa poliisi saapui paikalle, mutta operaatio venyi tuntikausiksi ennen kuin satojen kilometrien päästä haettu aggregaatti ja "rälläkkä" kykenivät sahaamaan vahvimman kettinkimme poikki. Tänä aikana asetelma muuttui.
Poliisimiehet valittivat, että hekin olisivat hartaasti halunneet säästää erämaan, mutta minkäs tässä ammatissa teet. Jouduimme lohduttamaan heitä – tekiväthän he etupäässä hyvää työtä torjuessaan vanhusten ryöstäjiä ja liikennerikollisia.
Näytelmän lopuksi meidät kuljetettiin Ivalon poliisiasemalle, jossa meille lyhyen paperisodan jälkeen tarjottiin kaakaota ja toivotettiin kaikkea hyvää.
Myöhemmin seurasi oikeuskäsittely ja siitä tuli kallis lysti. Olen pitkän elämän aikana kokenut oikeuslaitoksen toimia monta kertaa – sivullisena, asianomistajana ja syytettynä. Kaiken jälkeen oma suhteeni oikeuslaitokseen on jääkylmä.
Mutta nyt Kiasman Asem-mielenosoitukseen. Siinäkin saatan ymmärtää poliisin toimia, eivätkä ne ehkä olleet edes ylimitoitettuja.
Ne olivat uhkaus, näyttö siitä, että tämä yhteiskuntajärjestelmä puolustautuu. Nämä mielenosoittajat eivät pyytäneet päätöksentekijöiltä korjausta johonkin järjestelmän yksityiskohtaan – kuten me autoja vastustaessamme.
Tässä oli kysymys hyökkäyksestä koko järjestelmää vastaan, vaikkakin heiveröisenä ja naiivina, oireiluna kuitenkin. Nämä halusivat "aiheuttaa epäjärjestystä" yhteiskunnassa, siinä on vahva lataus ja vahva ajatus takana.
Samoin kuin vaikkapa Seattlessa ja Göteborgissa suuri osa mielenosoittajista ei pyrkinyt dialogiin päättäjien, järjestelmän kanssa, vaan nujertamaan ne.
Nämä ihmiset yrittävät murtaa teollisuus- ja jälkiteollisuusmaiden vallitsevan uskonnon, ihmiskunnan historian hirvittävimmän ja mielipuolisimman uskonnon, päättymättömän talouskasvun ja päättymättömän kilpailun uskonnon.
Sen valta tiristää luonnosta viimeisenkin vesi- ja veritipan, tuhoaa maan, meret ja ilmakehän. Ja tekee markkinataloudellaan jo nyt ihmisen elämän sietämättömäksi.
Seattlessa, Göteborgissa ja Helsingissä tämän uskonnon valta oli vielä aivan ylivoimainen. Järjestelmä murtuu vasta, kun poliisi ja sotilaat asettuvat toisinajattelijoiden, mielenosoittajien puolelle.
Näin kävi viimeksi sosialististen maiden luhistuessa – olkoonkin, että tuo kumous oli maapallon ekotaseen ja tulevaisuuden kannalta todella onneton.
Kuinka kauan talouskasvun uskonto pysyy vallassa? Viimeksi tässä lehdessä Göran Schildt näkyi antaneen aikaa enintään 30 vuotta. Se oli yksi arvaus lukemattomien joukossa."

Kyselin Tommi Hoikkalan blogiin 21.9.2006 kirjoittamassani kommentissa Smash Asemiin ja poliisin toimintaan liittyen: "Kiinnostavaa olisi tietää, kuinka laajasti poliisin toiminta hyväksytään? Paljonko on niitä, joiden mielestä anarkistit ja muut "isottelijat" ja "meidän verorahoilla eläjät ja luuserit" ansaitsevatkin turpiinsa? Eli paljonko meitä arkipäivän fasisteja on? Uskon että liian paljon."

Vastaus tuli, kun tamperelainen Aamulehti teetti viime viikolla asiasta kyselyn Taloustutkimuksella, ja vahvisti uskoni: selvä enemmistö, eli 68 prosenttia 15--79-vuotiaista suomalaisista hyväksyy poliisin toimet Asem-huippukokouksen yhteydessä järjestetyssä Smash Asem-mielenosoituksessa. 71 prosenttia vastaajista luotti siihen, että poliisi ottaa toiminnassaan riittävästi huomioon ihmisten kansalaisoikeudet. Vasemmistoliiton ja vihreiden kannattajat sekä nuoret suhtautuvat vähiten myönteisesti poliisin toimintaan. Mutta hiukan masentavaa on, että alle 35-vuotiaista vastaajistakin enemmistö kannatti poliisin toimia.

Mistä tässä on kysymys. Ensimmäinen tulkinta: voi olla, että suomalaiset yhä luottavat poliisiin, eivätkä usko sen typerästi muuttaneen toimintansa "doktriinia". Mutta kuten edellä mainitussa kommentissa ounastelin, doktriini saattaa kuitenkin olla muuttunut, uskottiinpa sitä tai ei: "suomalaisen poliisin toiminnassa on selvästi tapahtumassa paradigmanvaihdos. Ollaan siirtymässä/siirrytty 'pehmeästä', hyvinvointivaltion skeemaan kuuluneesta poliisitoiminnasta, 'kovaan', kapitalismin vaatimaan poliisitoimintaan, jossa keskeistä on näyttää muskelit ja avoin roskaporukan halveksunta." Tai, kuten Hoikkala asian sitten laittoi blogissaan 22.9.2006: "Ollaan siirtymässä sensitiivisestä hyvinvointivaltion malliin kuuluvasta poliisitoiminnasta terrorismin vastaisen sodan virittämään kovan poliisitoiminnan malliin."

Ja tähän liittyen kysyin kommenttini lopuksi hieman tuohtuneena, "miten perkeleen lyhyt muisti meillä on: kun 1910- ja 20-luvulla syntyneet alkavat olla haudassa, kukaan ei enää näytä muistavan mitä Euroopassa ja Suomessa tapahtui 1930-luvulla."

Toinen tulkintamalli: Supon rahoitusta on lisätty 25 prosentilla vuodessa. Sen ote ulko- ja sisäpolitiikkaan on tiukentunut ja tiivistynyt, vaikkei kukaan tiedäkään, kuka Supoa johtaa, tai miten se toimii. Poliisi on ottanut käyttöön uuden toimintaideologian, kutsutaan sitä tässä ennakoivaksi mellakantorjunnaksi. Se on entistä herkempi kohdistamaan sen myös mielenosoituksiin. Ja poliisin valtiollisen väkivallan tarkoitus on opettaa ja näyttää ihmisille, meille, että on parempi pysyä aisoissa kuin yrittää hyppiä sen yli. Muuten tulee piiskaa.

Toiselta puolen tähän tulkintamalliin liittyy myös arkipäivän fasismi, eli ihmisten halu olla vahvemman puolella ja halveksia niitä, jotka käyttävät laillista oikeuttaan ilmaista mielipiteitään. Suomen länsisiperialaisessa (kiitos Tere!) asenneilmastossa ei joistain syistä siedetä niin sanottua "yksityisajattelua", vaikka se esittäyisi joukkovoimana. Miksi näin on? Mikä meidät erottaa vaikka tanskalaisista?

Nyt kannattaisi olla silmät auki ja korvat kuulolla ja älähtää, etenkin nuorten ylioppilaiden, kuten vanha herra Salama toivoo Ylioppilaslehden haastattelussa: "Toivoni minä panen nuoriin. Ylioppilaiden parhaimmisto on aina ollut totuuden jäljillä, oli se minkä värinen tahansa.” Toivo lienisi siinä, että ylioppilaat istuisivat alas jonnekin vapaan yliopiston luentosaliin tai omille taloilleen puhumaan asioista. Ihmettelemään, kyselemään; tämä olisi tärkeää siinä mielessä, että tällä näköjään valitulla tiellä ongelmat ovat vasta edessä.

Kuulin kerran kuppilassa jutun kollegasta, joka oli avautunut nykyisestä meritoitumisesta yliopistovirkoihin. Ensin se oli julistanut sitä, kuinka kirjoittamisen foorumilla ei ole väliä, ja kuinka kirjoittamisessa on aina kysymys uuden luomisesta; ja että tosiasiassa yliopiston omissa "harmaissa sarjoissa" oppii ja voi luoda paljon enemmän kuin jossain saatanan kansainvälisessä julkaisemisessa, jossa homman nimi on lähinnä 'going through the motion', eli vakiintuneiden artikkeli- ja ilmaisumuotojen toistamista. Ja sitten ja sitä paitsi: nykyvirantäytöissä, sikäli kun asiantuntijat valitaan ulkomailta, suomenkielisten kirjojen kirjoittamisella ei ole mitään arvoa, olivat ne sitten julkaistu laitosten omissa mutasarjoissa tai Gaudeamuksella; ulkomaanpelleille molemmat ovat paskaa, kun niitä ei ymmärrä. Lisäksi ulkomaanpellejä "evästetään" eli ohjataan kirjoittamaan halutut eli sopivat lausunnot. Katso vaikka naapurilaitokselta. That's how it works! Nykyiset meritoitumiskriteerit ovat vaikuttaneet myös pienkustantajien julkaisupolitiikkaan. Yhä vähemmän tarjotaan kirjoja ja yhä enemmän artikkelikokoelmia. Kaikkien yliopistoviroista haaveilevien luusereiden on kirjoitettava ulkomaisiin lehtiin, joita kukaan ei kumminkaan lue, mutta tiede se vaan edistyy.

Lukiessani Kaarina Hazardin kirjaa Kontallaan olin valmis sanomaan: vanhoista kolumneista ei ole kirjaksi. Niin surkean keskeneräinen Hazardin teelmä on. Kirjan painavat asiat jäävät räävittömän tyylin ja viimeistelemättömän rakenteen alle. Lupaava alku, "[k]irjoittaminen on kansalaisen rehtiä perustyötä!" loppuu lyhyeen. Kirjan sekavuus karkottaa ja panee miettimään, miksi ihmeessä kustantamo julkaisee näin epävalmista. Puolet pois ja loppu lyhyesti olisi ollut toimiva ohje tämänkin kirjan kohdalla. Kontallaan jää kulttuurin kuriositeetiksi, eikä tule vaikuttamaan missään keskustelussa. Valitettavasti.
Sitten sain käsiini Tuula-Liina Variksen teoksen Ihmisen paikka, johon hän on koonnut kolumnejaan 2000-luvulta. Ja oitis käsitykseni muuttui. Niin paljon on kirjoittaja nähnyt vaivaa vanhojen tekstiensä työstämisessä uudeksi, ehyeksi, puhuttelevaksi kokonaisuudeksi. Lopputulos on kerrassaan upea! Tunnustan kuuluvani Tuula-Liina Variksen ihailijoihin, hänen tyylinsä asiallinen hienoviritteisyys kiehtoo ja asiallista sanottavaa riittää.
Kolumnista voi olla kirjaksi.

Palaan vielä Kiasman edustan tapahtumiin lainaamalla tänä kokonaisuudessaan Annikka Suonisen tekstin keskiviikon 13.9.2006 HS:sta:

"Kiasman aukion lauantai-iltaiset tapahtumat ovat maailman mittakaavassa pieni tapaus, mutta ne voidaan myös asettaa suurempiin yhteyksiin.
Onko oikein, että Kiinan hallitus estää kansalaisten mielenosoitukset, koska niistä saattaisi aiheutua häiriötä? Onko oikein, että Myanmarin sotilasjuntta estää sellaisten henkilöiden vapaan liikkumisen, joiden vapauttamisen se katsoo mahdollisesti johtavan levottomuuksiin?
Onko oikein, että Yhdysvallat pidättää terrorisminvastaisen sotansa nimissä "potentiaalisesti vaarallisia" ihmisiä ja pitää heitä vuosikausia vankeudessa? Missä kulkee raja asiallisen varautumisen ja hätävarjelun liioittelun välillä?
Poliisin johdon sunnuntaiaamuisessa tiedotustilaisuudessa ja George W. Bushin Yhdysvaltojen salaisia vankiloita koskeneessa lausunnossa on paljon samaa.
Toimenpiteet eivät missään tapauksessa olleet ylimitoitettuja. Kyseessä oli ennaltaehkäisevä toimi, joka oli välttämätön yleisen turvallisuuden ylläpitämiseksi.
Toimenpiteillä varmistettiin se, että potentiaaliset rettelöitsijät tai terroristit saatiin eristettyä, ennen kuin he ehtivät tehdä vahinkoa.
Se, että näiden "potentiaalisten rikollisten" lisäksi eristettiin kymmenkertainen määrä täysin syyttömiä ihmisiä, on mitätön hinta saavutettuihin etuihin nähden. Operaatio onnistui täydellisesti. Mitään emme kadu ja tekisimme kaiken uudelleen juuri samalla tavalla.
Anarkistien nettisivuilla uhottiin "tuoda hieman sekasortoa Helsingin kaduille", mutta todellisen uhkauksen sijasta kyseessä olisi voinut olla pelkkä poliittinen retoriikka.
Itse asiassa Smash Asem -mielenosoituksen järjestäjät onnistuivat ulkoistamaan sekasorron aiheuttamisen poliisille, joka miehitti puolet Helsingin keskustasta varautuessaan siihen, että muutama rähinöitsijä olisi saattanut aiheuttaa häiriötä.
Kuinka tehokkaasti poliisi todellisuudessa yritti saada keskusteluyhteyttä mielenosoituksen järjestäjiin – ehkä tästäkin asiasta on kerrottu yhtä valikoivaa totuutta kuin yleisölle annetuista (olemattomista) hajaantumiskehotuksista. Poliisin kannalta neuvotteluyhteyden syntyminen olisi saattanut olla melkoinen "kauhuskenaario": olisiko massiivinen poliisikoneisto taipunut suunnitelmien muutokseen?
Poliisin mukaan lauantai-iltana otettiin talteen 136 "mellakoitsijaa". Kiinniotettujen joukossa oli pakko olla melkoinen määrä täysin rauhallisesti käyttäytyneitä ihmisiä, sillä Kiasman aukiolla ei missään vaiheessa ollut noin montaa henkilöä, jotka syyllistyivät "mellakointiin" (eli pullojen heittelyyn tai rynnäköintiin mellakkapoliisien kilpimuuria vasten).
Hyvin todennäköisesti jokainen saartorenkaaseen jäänyt alle kolmikymppinen sai viettää yönsä poliisin hoivissa ainakin jos oli erehtynyt hankkimaan lävistyksen tai pukeutumaan mustiin.
Päästyäni itse Kiasman aukiolta kotimatkalle yritin luokitella mielessäni risteilleitä ajatuksia ja tunteita. Helpotusta siitä, että olin kotimatkalla ilman putkareissua ja saamatta yhtään pulloa päähäni.
Tietynlaista sairasta tyytyväisyyttä siitä, että olin kokenut jotain Suomen oloissa varsin ainutlaatuista. Itsesyytöksiä siitä, että olin paikassa, josta olisi ehkä pitänyt ymmärtää pysyä poissa.
Kiukkua siitä, että minä ja useampi sata muuta olimme joutuneet poliisin "panttivangeiksi". Pelkoa siitä, että olin mahdollisesti päätynyt johonkin häirikkörekisteriin.
Mutta eniten tunsin kuitenkin pettymystä sen takia, että Suomessa kansalaisten perustuslaillisia oikeuksia voidaan rajoittaa pelkkien epäilyjen ja mahdollisten uhkien perusteella.
Poliisi pitää operaatiotaan oikeutettuna, koska näin pyrittiin varmistamaan Helsingissä järjestettyjen huippukokousten turvallisuus. Minusta poliisin menettelytapa oli taas erityisen tuomittava juuri näiden huippukokousten takia.
Miten Suomi voi arvostella sanan- ja kokoontumisvapauden rajoituksia muissa maissa, jos se kohtelee omia kansalaisiaan tällä tavoin? Onko välittämämme viesti se, että kansalaisten perusoikeudet ja -vapaudet ovat kyllä periaatteessa hyvä juttu, mutta niistä voidaan tinkiä, jos se nähdään tarkoituksenmukaiseksi?

Poliisi valitsi tällä kertaa toimintatavakseen "ennaltaehkäisevän iskun" – siis sellaisen, jonka USA teki Irakiin ja kaavailee tekevänsä seuraavaksi Iraniin. Olisivatko Smash Asem -mielenosoituksen osanottajat syyllistyneet mellakointiin? Vastaus on ehdoton ehkä, mutta vain ehkä.
Eikö sillä poliisimäärällä, joka oli lauantai-iltana keskitetty Kiasman ympäristöön (ja päivällä kansalaisjärjestöjen rauhallisen mielenosoitusmarssin reitin varrelle), olisi tarvittaessa saanut muutamaa kymmentä rettelöitsijää kiinni, jos nämä olisivat syyllistyneet laittomuuksiin?
Jos poliisi olisi ottanut mahdolliset potentiaalisista mellakoijista todellisiksi mellakoijiksi muuttuneet henkilöt kiinni yhtä nopeasti kuin piiritti Kiasman aukion, niin tätä operaatiota minäkin olisin esitellyt ylpeänä kansainvälisille vieraille.
Muutama mahdollisesti rikkoutunut näyteikkuna olisi ollut pieni hinta kansalaisten perustuslaillisten oikeuksien puolustamisesta."

"Minusta televisio on erittäin kasvatuksellinen. Joka kerta kun joku avaa sen, siirryn toiseen huoneeseen lukemaan hyvää kirjaa". Näin kirjoittaa Marx. Nimittäin Groucho Marx. Ja samoilla linjoilla on psykologi Hannu Haikonen (HS 12.9.2006): "Televisio on haitallinen kahdella tasolla: yksilöinä se tekee meistä autistisia, yhteisönä apinalauman irvistelemässä omalle peilikuvalleen."

On todennäköistä, että poliisin liioittelu, pullistelu ja rakenteellinen väkivalta syyskuisena viikonloppuna Helsingissä 9.9.2006 tulee synnyttämään tietyissä piireissä vastareaktioita, väkivalta nostattaa väkivaltaa, keinotekoiseen vastakkainasetteluun vastataan vihalla. - Vasemmalla olevassa kuvassa poliisin mellakkajoukko ryhmittyneenä saartomuuriksi.

Sointuvaniminen Lissu Lehtimaja on julkaissut sarjakuvakirjan maailmankuulun brasilialaisfilosofin Paulo Freiren (kuva vasemmalla) ajattelusta. Sarjiksessa Lissu-niminen opiskelija matkustaa Brasiliaan ja tapaa siellä Paulon. Sarjis on Lissun Taideteollisessa korkeakoulussa tekemä opinnäytyö. Näinkin siis voi oppineisuutensa osoittaa! Ja mikäs siinä. Ehkä sarjakuva on portti, joka vie pohtimaan tarkemmin Freiren ideoita; esimerkiksi hänen suomennettua pääteostaan Sorrettujen pedagogiikka. Lissun haastattelu Lissu brassailee löytyy Voima-lehden numerosta 7/2006.

Kirja-arvion voi kirjoittaa ytimekkäästi, kuten Työväentutkimus-lehdessä:

Snellman-nautintoja

Kaksi Snellmanin elämäkertaa on 2006 julkaistu: Raimo Savolaisen kirjoittama ”virallinen” (Sivistyksen voimalla. J.V. Snellmanin elämäkerta. Edita 2006) ja Marja Jalavan epävirallisempi (J.V. Snellman. Mies ja suurmies. Tammi 2006). Savolaisen kirja on Snellmania koskeva perusteos, järkäle (1126 sivua), huolella tehty, empiirinen ja kiehtova, Jalavan kirja kirpeän tyylikäs mutta tarkka. On hyödyksi lukea niistä ainakin toinen ennen kuin ryhtyy Mikko Lahtisen teokseen. Se ei ole elämäkerta vaan puoli tusinaa runsaita esseitä siitä ja sen johdosta, mitä Snellman oli filosofina ja intellektuellina, ja nimenomaan konkreettisena reaali-intellektuellina, toimijana. Lahtinen tunnustaa Snellmanin, katsoo häntä silmiin, antaa hänen lavealti puhua, kuuntelee ja sitten sanoo omansa; hänellä kyllä on, mitä sanoa. Kirja on hilpeä ja iloitteleva mutta totinen ja vakava; oppinut, sivistynyt. Oman erityisen nautintonsa tarjoaa Lahtisen proosan tyrvääläinen eleganssi, jonka perustekijöitä – niin kuin tiedetään – ovat satakuntalainen vittumaisuus ja hämäläinen hitaus, joihin Lahtinen kuitenkin tuo oman suloisen vilkkautensa. Suositan jyrkästi.

Hannu Taanila